Lisa Marie Bobby - Exäholisti: Kuinka pääset irti entisestä

Öö, hehe, kaverin puolesta tuli sitten luettua tämännäköinenkin kirja. No ei, vaan vakavastiottaen ajattelen, meille kaikille tekisi hyvää opiskella vähän hullaantumisen ja kiintymyksen psykologiaa sen ymmärtämiseksi, mitä omassa mielessä tapahtuu tapaamisen ja eron hetkellä. Vaikka tämä nyt olikin tällainen popularisoitu psykologiateemainen opus, niin ihan mielenkiintoisia juttuja siitä löytyi.

Lisa Marie Bobbyn Exäholisti: Kuinka pääset irti entisestä on ihan näppärä pikaopas kiintymyssuhteen muodostumisen ja rikkoutumisen psykologisista vaikutuksista. Siinä avataan evoluution ja biologian kautta syntynyttä merkitystä kiinnittyä toiseen ihmiseen ja hullaantua, ja prosessia, joka käynnistyy kun tämä muodostunut sidos katkaistaan. 

Kirjan pyrkimyksenä on epäilemättä tehdä erokäsittelystä ymmärrettävää ja inhimillistä - vaikka ympäristö saattaa toisinaan turhautua eroa vielä kuukausienkin päästä märehtivään surijaan, on siinä märehtimisessä ihan oikeastikin kyseessä esimerkiksi päihdeaddiktiosta irtautumisen kaltainen prosessi, joka ottaa aikansa. Kirjassa muun muassa viitataan hypoteesiin, jonka mukaan päihdeaddiktiot ovat mahdollisesti syntyneet ihmisen luontaisen rakastumisen tarpeen seurauksena - päihteet valtaavat samat aivojen alueet, jotka aktivoituvat rakastumisen seurauksena, aiheuttaen samankaltaisia kemiallisia reaktioita. Näin ollen myös vieroittumisprosessi on todellinen ja konkreettinen, eikä esimerkiksi pakonomaisesti eksän ympärillä pyörivissä ajatuksissa ole mitään ihmeellistä (vrt. huumevieroittautuja, jonka ajatukset pyörivät aineissa).

Kirjan loppuosa muodostuu exäholistien tarpeisiin räätälöidystä, AA-kerhoista tutuksi tulleesta 12-askeleen ohjelmasta, jossa eronnutta ohjataan työstämään tilannetta.

---

Tämä oli ihan semimielenkiintoista luettavaa. Etenkin kirjan alkuosa, jossa enemmänkin selitettiin himon ja rakastumisen prosesseja esimerkkien kautta. Osa tästä sisällöstä oli sellaista ihan mielenkiintoista yleishyödyllistä asiaa, eikä ihan ylenpalttista eroasioissa vellomista (mitä vähän pelkäsin kirjan olevan). Loppuosan 12-askeleen ohjelma sen sijaan tuntui paikoin vähän väkisin puristetulta, ja huomasin lukemisen lomassa miettiväni, että jos niitä kahtatoista askelta on vaikea keksiä, niin miksei tämä olisi voinut olla vaikkapa kymmenen askeleen ohjelma (yksi askel oli esimerkiksi päihdeaskelmia ilmeisesti mukaillen se, että ympäristöltä täytyy pyytää anteeksi. Wtf?).

Mutta siis joo, ihan luettavaa matskua. Sitä en osaa varmaksi sanoa, miten hyvin tämä toimisi esimerkiksi akuutin erokriisin keskellä, siinä vaiheessa kun on vaikea saada ruokaa kurkusta alas ja yksikin mollisävytteinen sointu saa aikaan uuden itkukohtauksen. Voi olla, että tämän lukeminen olisi parempi ajoittaa hetkeen, kun irtaantuminen on jo vähän paremmassa vauhdissa ja keskittyminen riittää opaskirjojen kahlaamiseen ja myös edes jonkinasteiseen sisäistämiseen. Omassa tilanteessani, jossa viimeisimmästäkin erosta alkaa olla jo puolisen vuotta aikaa, tämä tarjosi ihan hauskaa oheistietoa, joka kyllä myös vähän auttoi ymmärtämään, miksi se eksä saattaa edelleen putkahdella yllättäen mieleen hampaanpoiston jälkeisen hammassäryn kaltaisena haamutuntemuksena. Eli kyllä tämä siinä mielessä taisi olla ihan kannattava lukurupeama.

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Takakansi:

On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askerruttaa myös ystävyys talon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tervehtimässä.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka kuvaus englantilaisen yläluokan elämäntavasta sotienvälisenä aikana ja hovimestarin moninaisista velvollisuuksista, joihin sisältyi huolehtiminen lordin tärkeistä ulkomaisista vieraista, kuten Saksan ulkominiseristä von Ribbentropista, sekä "elämän tosiasioiden" opettaminen isännän 23-vuotiaalle kummipojalle. Silloisten ihanteiden ja perinteiden vaalijana Stevens tuntee nyt elävänsä kuin väärällä aikakaudella.

Ishiguron romaani sisältää haikean rakkaustarinan, kuvauksen ihanteiden traagisesta luhistumisesta ja oivaltavaa pohdintaa nykyihmisen velvollisuuksista muuttuvassa maailmassa.

 Booker-palkitusta Ptkän päivän illasta on tehty myös kiitelty elokuva, jossa pääosia esittävät Antony Hopkins ja Emma Thompson.

--- 

Ehdin pyöritellä Ishiguron Pitkän päivän ilta -teosta käsissäni pariinkin otteeseen kirjastossa käydessäni, mutta aluksi se jäi hyllyyn oletetun vakavamielisyytensä ja jopa raskautensa takia (niillä hetkillä tuntui, että etsin vähän toisenlaista luettavaa). Onneksi kuitenkin löysin oikeanlaisen hetken tälle tarinalle, sillä lukemisen aloitettuani huomasin pitäväni todella paljon tarinan tunnelmasta ja kerronnan tyylistä. Pitkän päivän ilta on jotenkin surumielisen kaunis ja haikea, jopa mietteliäs kertomus, joka henkii hienon englantilaisen kartanon loistoa, pinnan alla väreileviä suuria tunteita ja ensivaikutelman jälkeen paljon syvällisemmäksi osoittautuvia merkityksiä valintojen, sanojen ja tekojen taustalla. Ja ehdottomasti myös arvokkuutta. Todellakin lukemisen arvoinen, kaunis teos. 

David Goggins - Can't hurt me

Tähän väliin vähän rantatunnelmia ja motivaatiolukemista edessä häämöttävää maratonia ajatellen.

--

It can't hurt me on omaelämäkerrallinen teos David Gogginsin, amerikkalaisen ultramaratoonarin ja triathlonistin sekä Yhdysvaltain laivaston SEAL -erikoisjoukon jäsenen elämästä ja kurinalaisesta taistelusta kohti yhä suurempia haasteita ja itsensä ylittämisen hetkiä. Kirjassa kuvataan, kuinka huonoista kotioloista ponnistava Goggins opettelee yrityksen ja erehdyksen kautta kääntämään kivun, kaltoinkohtelun ja epäonnistumisen kokemuksia voimavaroiksi, onnistuen vähä vähältä työntämään fyysisen kantokykynsä rajoja kauemmas. 

Tarina seuraa Gogginsin elämää varhaisista vuosista nykyhetkeen, ja muistelmat koostuvat hyvin pitkälti äärirajoilla kamppailtujen hetkien kuvauksista ja myöhemmästä tilanteiden reflektoinnista - mitä olisi pitänyt tehdä toisin, kuinka ottaa opiksi, ja ennen kaikkea, kuinka pian epäonnistumisen jälkeen on mahdollista yrittää uudestaan. 

Reflektoinnin lisäksi kirja sisältää ihan konkreettisia ohjeita lukijalle; jokaista kappaletta seuraa haaste, jonka tarkoitus on ohjata lukijaa valjastamaan omia käyttämättömiä voimavarojaan käyttöön Gogginsin tyyliin (eli pyrkimään brutaalirehellisesti, kaunistelematta ja vailla tekosyitä kylmäpäisesti kohti tavoiteltua päämäärää ja parempaa versiota itsestä). Etenkin väsymyksen hetkellä itsensä on voitava kohdata; kivun ja uupumuksenkin keskellä on pystyttävä vastaamaan itselleen kysymykseen siitä mitä varten taistelen.

---

Pakko myöntää, It can't hurt me todellakin toimi motivaattorina ja kannustimena - nyt, juuri kirjan loppuun saateltuani, en malta odottaa, että pääsen haastamaan itseäni maratonilla. Tulen ihan satavarmasti hyödyntämään Gogginsin ajatusmalleja ja neuvoja tiukan paikan tullen - joskaan en usko olevani riittävän innostunut hyödyntämään kirjassa annettua metodia kokonaisuudessaan. Mutta intoa ja inspiraatiota Gogginsin ajatuksista ja hänen jakamistaan kokemuksista kyllä jollain synkän masokistisella tavalla saa (masokismi mainittu siksi, että kivusta ja tuskasta nauttiminen tuntuu mitä suurimmassa määrin ohjaavan Gogginsia kohti tavoitteitaan, ja sitä kohti hän viime kädessä ohjaa lukijaakin suuntaamaan).

Jospa se maraton näillä eväillä taittuisi!

Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on kertomus joutilaasta kesäpäivästä ja kolmesta nuoresta kaverista, jotka päättävät kuluttaa sen noppaa pelaten ja kaljaa juoden. Helteinen kesäpäivä etenee yllättävien päähänpistojen, surkeiden sattumusten ja satunnaisten kohtaamisten kautta kohti päätöstään - vähän siihen tyyliin kuin pussikaljotteluun varatun kesälomapäivän voisi olettaakin etenevän. Kautta tarinan tunnelma on laiskan joutilas ja humalanhuuruinen, mutta jollain käsinkosketeltavalla tavalla aidon pussikaljahenkinen. Tarina kirvoitti omiakin muistoja joidenkin vuosien takaa, ja jätti jälkeensä kesäisen tunnelman.

Pussikaljaromaani valikoitui luettavaksi vähän ehkä erikoiseesta syystä; tarvitsin viikonlopun vaellusreissulle lukemista, ja oikeastaan ainoana kriteerinä oli löytää mahdollisimman kevyt ja rinkkaan hyvin mahtuva kirja. Suoritin lähtöaamuna hyvin pikaisen kirjastoreissun, ja nappasin hyllystä suunnilleen ensimmäisen riittävän kevyeltä tuntuvan ja ei-liian-hurjalta vaikuttavan pokkarin (yksin teltassa yöpyessä mitkään jännitysteemat eivät jotenkin houkutelleet...). Muutamaa aukeamaa pidemmälle en tosin itse vaellusreissulla tarinassa edennyt, osin johtuen siitä että eräilyaika meni ihan ruuanlaittoihin, patikointiin ja leirin virittelyyn, mutta osin kyllä myöskin siksi, että kirjan kerrontatyyli alkoi jo alkumetreillä tökkiä.

Kesäisestä otteestaan huolimatta en näin jälkikäteen lähtisi kyllä kovinkaan herkästi suosittelemaan Pussikaljaromaania eteenpäin. Nimittäin, vaikka vaellusreissulta kotiuduttuani päätin, että tämähän luetaan loppuun nyt kun on kerran aloitettu, niin sain kyllä urakoida aika ankarasti päätöksessä pysyäkseni. Lukukokemukset ja mieltymykset ovat tietysti aina yksilöllisiä, mutta ainakin minä koin tarinan kerrontatyylin jotenkin hankalaksi ja yleisvaikutelman tylsäksi. Kerronta on melko kuvailevaa (mikä ei itsessään ole huono asia!), mutta samalla jotenkin rönsyistä ja siinä määrin lillukanvarsiin takeruvaa, että ainakin allekirjoittaneen mielenkiinto tuppasi lukemisen lomassa karkailemaan. Kuten hellepäivän mittaiselta pussikaljarupeamalta olettaa sopiikin, kovin paljon ei päivän aikana ehtinyt myöskään tapahtua, ja tämä teki tarinan pariin palaamisesta jotenkin nihkeää - en jäänyt missään vaiheessa kirjan syrjään laittaessani jännittämään, että mitähän seuraavalla sivulla mahtaa tapahtua. Pikemminkin unohdin, mitä olin edellisellä kerralla lukenut ja mikä vuorokaudenaika tarinassa oli meneillään. 

Ehkä tämä jonain huolettomana ja kiireettömänä kesälomapäivänä menisi. Tai joskus keskellä talvea kun on oikein kovasti kesää ikävä. Silloin, kun on tarinan henkilöiden kanssa samassa, laiskan joutilaassa mielentilassa itsekin, eikä edes odota mitään sen suurempaa tapahtuvaksi.

Dan Brown - Enkelit ja demonit

Dan Brownin Enkelit ja demonit jatkaa Da Vinci -koodista tutun symbologi Robert Langdonin vauhdikkaita seikkailuja uskonnollisten teemojen ja symboliikan parissa. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Vatikaaniin, jossa uuden paavin valintaan johtava konklaavi saa dramaattisen ja uhkaavan käänteen, kun historiallisesti tieteen ylivaltaa julistaneeksi ja kirkon mahtia kritisoineeksi Illuminati-salaseuraksi itseään nimittävä taho ryhtyy niin sanotusti heittelemään kapuloita rattaisiin. Hyvin varhaisessa vaiheessa selviää, että vaarassa ei ole ainoastaan perinteikäs paavinvalintarituaali, vaan koko Vatikaanin kohtalo.

---

Pidän Dan Brownin kirjoista. Niihin on onnistuttu hämmentämään sopiva cocktail jännitystä, historiaa, strategisia koukkuja ja yllättäviä käänteitä. Tämä on neljäs teos, jonka olen Brownilta lukenut, eivätkä odotukset petä tälläkään kertaa.  Aiemmat lukemani Brownit ovat Meteoriitti, Da Vinci -koodi sekä Alku - enkä rehellisesti sanottuna edes osaisi laittaa näitä mihinkään paremmuusjärjestykseen.

Jos nyt jotain laimeampia havaintoja pitäisi tehdä, niin Brownin tarinallinen tyyli ja rakenne alkavat tulla vähitellen tutuiksi. Tuntuu melkein, kuin näissä kaikissa teoksissa olisi noudatettu jotain samaa, ennalta määrättyä sapluunaa (mikä on kyllä siinä mielessä ihan ok, että sehän toimii). Tätä samaa kaavamaisuutta olen kyllä havainnut muidenkin kirjailijoiden kohdalla (ainakin Nesbo, Läckberg), ja onhan se tietysti se tekijä, joka tekee tietystä kirjailijasta tyyleineen "tutun". Jos siis on pitänyt noista ylle listaamistani aiemmin lukemistani Brownin teoksista, pitää kyllä hyvin, hyvin suurella todennäköisyydellä tästäkin.

Brown kuuluu itsellä niihin kirjailijoihin, joiden teoksille haluaisi oikein etsiä sopivia lukuhetkiä. Suunnittelen jo parhaillani ottavani seuraavan lukemattoman Brownin jännittäväksi mökkilukemiseksi lomalla, kun voi rauhassa ja keskeytyksettä ahmia nopetampoisen jännitysseikkailun vaikka yhdeltä istumalta. 

Miika Nousiainen - Pintaremontti

Miika Nousiaisen Pintaremontti on kevyellä, humoristisella otteella kerrottu tarina parinmuodostukseen, perheellistymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin ylipäänsäkin liittyvistä teemoista. Yhden toiveet ovat toisen haasteita ja sukupolvien välinen kuilu sekä kasvaa että pienenee tarinan edetessä, kun toiveita jälkikasvusta tai kumppanin löytymisestä (tai lesken tapauksessa löytämättä jättämisestä) asetetaan suvun voimin tietämättä koko totuutta. Mukaan mahtuu niin surkeita sattumuksia kuin häitä ja hautajaisiakin.

---

En ole aiemmin perehtynyt Nousiaisen kirjalliseen tuotantoon, mutta hänen huumorinsa on tuttua Hyvät ja huonot uutiset -televisiosarjasta (jota olen nähnyt jokusen satunnaisen jakson verran). Kirjassa viljellään paljon sitä samaa sarjasta tuttua huumoria ja tilannekomikkaa, ja oikeastaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien oli läsnä joku tuttuuden tunne. Ainakaan tämä teos ei siis tuonut esiin mitään uutta, piiloon jäänyttä kulmaa Nousiaisen huumorista tai tarinankerronnasta, vaan oli sitä "tuttua Nousiaista" - tai näin ainakin itse koin.

Kuitenkin, siitä huolimatta että tavallaan pidän Nousiaisen oivaltavasta huumorista, en voi sanoa, ettäkö tämä teos olisi jäänyt mitenkään erityisesti mieleen. Vaikka tarinan teemat olivatkin huumorikuorrutteensa takana melko kipeitä ja hahmojen tilanteet ymmärrettäviä ja samaistuttavia, jäin jostain syystä vähän kylmäksi ja ehdin pitkästyä tarinan aikana. Ehkä se johtuu juuri siitä, että kerronta eteni tragikoomisten sattumusten kautta, mutta mitään suuren suurta tunnelman tiivistymistä ja käännekohtaa ei tapahtunut. Voi myös ihan puhtaasti olla kyse siitä, että vaikka tällaiset kevyehköt humoristiset teokset voivat toimia hyvinä "välipaloina", olisin kaivannut jotain syvällisempää ja ehkä vaikealukuisempaa tai enemmän mukaansa tempaavaa teosta tähän väliin. Niin tai näin, luonnehtisin Pintaremontin tarjoavan ihan ookoon nopean ja kevyen lukukokemuksen.

Camilla Läckberg - Kivenhakkaaja

Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja on Fjällbacka-sarjan kolmas osa, jota tituleerataan läpimurtoteokseksi.

Fjällbackassa ollaan taas mysteerin äärellä, kun läheisestä vesistöstä löytyy nuoren tytön ruumis. Aluksi tapausta epäillään hukkumiseksi, mutta pian selviää, että kyseessä on murha. Aiemmista osista tuttu Fjällbackan poliisi Patrik Hedström kollegoineen ryhtyy selvittämään tapausta samalla, kun niin ikään aiemmista osista tuttu Erica Falck pysyttelee kotirintamalla hoitamassa pariskunnan vastasyntynyttä lasta. Nykyhetken ja murhatutkinnan kanssa rinnakkain tarinassa polveilee toinenkin, 1920-luvulta lähtevä tarina rikkaaseen perheeseen syntyneestä naisesta, jonka onnettomaksi kohtaloksi koitui pakkoavioliitto köyhän kivenhakkaajan kanssa. Vähän kerrallaan historialliset tapahtumat punoutuvat nykyhetkeen, ja pienen tytön murha alkaa selvitä.

---

Olen edelleen Läckbergistä vähän ristiriitaista mieltä. Tavallaan näitä on "ihan kiva" lukea - kerronta on sujuvaa, teksti helppoa ja nopealukuista -, mutta samalla se joku helppous ehkä myös vähän tökkii. Ainakin isoina annoksina nautittuna. Ehkä kirjojen kerrontatyyli on makuuni hivenen liiankin mutkatonta, vaikka juoni rakentuukin kohtalaisen hyvin koukuttavien käänteiden kautta.

Vaikka tämän nimenomaisen osan julistetaan olevan se läpimurtoteos, joka nosti Läckbergin tunnetuksi dekkarikirjailijaksi, pidin enemmän edeltävästä osasta. Tämä on nyt ihan vaan makuasia; tyylillisesti näissä kahdessa ei ollut isoja eroja, mutta jostain syystä kirjan luettuani pidin edeltävää osaa ovelammin punottuna.

Varmaan tulen lukemaan näitä Läckbergejä tasaisin väliajoin, näitä kun löytyy nopeasti lainaksi kotikaupungissa vieraillessani ja luettavan loppuessa kesken. Sarjana Fjällbacka menee tällä kokemuspohjalta kategoriaan ihan ok luettava, voisin tarttua uuteenkin osaan ihan huvikseni ja vain koska lukeminen ehti loppua kesken, mutta en jännityksellä odota saavani seuraavan osan käsiini.

Deborah Spungen - Nancy

Deborah Spungenin Nancy kertoo railakkaasta, päihteihdentäyteisestä punkkarielämästä sekä seurustelusta Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa julkisuuteen nousseen Nancy Spungenin elämästä hänen äitinsä ja perheensä silmin. Kirjassa Nancyn elämän vaiheita kuvataan syntymähetkestä aina hänen kuolemaansa saakka (Nancy löytyi 20-vuotiaana hotellihuoneesta puukotettuna. Poikaystävä Sidiä syytettiin murhasta, mutta lopullinen totuus on jäänyt epäselväksi. Sid itse kuoli huumeiden yliannostukseen joitain kuukausia myöhemmin).

Nancy on ahdistava ja surullinen tarina häiriintyneestä (kirjan suomenkielisessä versiossa Nancystä käytetty termi) nuoresta tytöstä, jonka elämä on kirjaimellisesti syntymästä lähtien pelkkää kaaosta, ahdistusta ja pelkoa. Kertojana on lapsensa elämää hyvin läheltä seuranneen Nancyn äiti; tarinan motiivina on oikaista median antamaa kuvaa hemmotellusta, huumeiden käyttöön ajautuneesta rikkaasta tytöstä, jota "oli lupa" halveksia julkisesti. Äidin mukaan Nancyä ei koskaan ymmärretty, ja hän olisi tarvinnut asianmukaista hoitoa, jota ei koskaan saanut. Tarinassa on heti ensimetreiltä lähtien kohtalonomaista tuntua tapahtumien alkaessa edetä kohti vääjäämätöntä (= Nancyn varhaista kuolemaa).

---

Kuten jo ylle kirjoitinkin, lukukokemus on kohtalaisen ahdistava. Päihteet, huumeet, sekoilu, oikean ja väärän välisen rajan hämärtyminen, äidin huoli tyttärestään - monta vaikeaa teemaa yhden kirjan kansien sisään mahdutettuna. Olen itse sitä sukupolvea, että "Sid ja Nancy" on jo vähän tuntemattomampi kauhuparivaljakko (joskin olen ehdottomasti törmännyt heihin ja kuunnellutkin Sex Pistolsia), mutta uskon, että etenkin heidän tarinaansa median kautta aikanaan seuranneille Nancyn äidin versio on saattanut olla silmiäavaava.

Nancy mainitaan usein klassikkoteoksena, joka kaikkien kannattaa lukea. Ahdistavuudestaan huolimatta ymmärrän kyllä kirjan saanutta asemaa - tarina haastaa yleisen käsityksen huumeiden käyttöön ajautumisesta (huonot kotiolot, yksi kokeilu johtaa toiseen jne), ja antaa ongelmakäytökselle ja vaikeuksille uudenlaisia syy-seuraussuhteita. Se myös antaa uudenlaista ymmärrystä mielenterveys- ja päihdeongelmaisten läheisten kohtamiin haasteisiin ja vaikeisiin päätöksiin; joskus voi olla niinkin, että vaikka kaikkensa tekee rakkaansa puolesta, sekään ei riitä. Kyllä minäkin olisin valmis toteamaan, että tämä kannattaa lukea. 

Jo Nesbo - Lepakkomies

Luin vuosi sitten pääsiäisen aikaan Nesboja (tarkemmin sanottuna Harry Hole- sarjan osat Punarinta, Suruton ja Veritimantit), ja halusin vähän ehkä nostalgiahengessä palata samoihin tunnelmiin näin tasan vuotta myöhemmin. Juuri päätökseen saattamani Lepakkomies on ensimmäinen osa Harry Hole -rikosromaanisarjasta, joka koostuu kaikkinensa (tämän postauksen julkaisuhetkellä) yhteensä kahdestatoista osasta. 

Sarjan ensimmäisessä osassa Harry Hole, hieman viinaan menevä mutta hämmästyttävän teräväpäinen oslolainen rikostutkija, lähetetään Australiaan selvittämään nuoren norjalaisnaisen murhaa. Tutkinnan edetessä tapahtumien kulku sekä motiivit alkavat vähitellen selvitä ja tunnelma tiivistyy - onko murhan takana se perinteisesti ensimmäisenä epäilty poikaystävä, vai ovatko tapahtumat osa laajempaa rikosvyyhtiä?

---

Tulin jo vuosi sitten siihen johtopäätökseen, että Nesbo on ihan "kelpo lukemista". Pidän hänen kerronnallisesta tyylistään, joka on suora, sarkastinen ja oivaltava. Turhaa jaarittelua ei mielestäni ole juuri nimeksikään, tapahtumat ovat raakoja, mutta verellä ja suolenpätkillä ei kuitenkaan lähdetä ihan loputtomasti mässäilemään. Nyt luettuani kahden pohjoismaisen dekkarikirjailijan - Läckbergin ja Nesbon - tuotantoa ihan peräjälkeen, voin ihan suoraan todeta, että Nesbo kolahtaa näistä enemmän. Tyyli on suorempi ja hahmot aidomman tuntuisia (olkoonkin, että myös hivenen stereotypisiä - päihdeongelmainen keski-ikäinen mies dekkarin päähenkilönä ei ainakaan liene varsinaisesti mitään uutta ja yllättävää...). Tähänastisen Nesbo-kokemuksen pohjalta voin myös todeta, että nämä dekkarit on hyvin nopeasti luettu - ei vähäisestä sivumäärästä, vaan tarinan vauhdikkaasta poljennosta johtuen. 

Se, mitä ainakin tästä Lepakkomiehestä tulen muistamaan esimerkiksi kuukauden päästä, onkin sitten toinen juttu. Tarina on kyllä mukaansatempaava, mutta ei ehkä siinä määrin omaperäinen tai shokeeraava, että se jäisi helposti mieleen. Voin ainakin rehellisesti tunnustaa, että kolmesta aiemmin lukemastani Nesbosta en muista juuri muuta kuin sen hyvän lukuflown... Toisaalta, silloin kun toiveena on lähinnä viihdyttävä ja rento lukukokemus vaikkapa juuri pääsiäisloman ratoksi, niin tarvitseeko tarinan jokaista yksityiskohtaa jälkikäteen muistaakaan.

Camilla Läckberg - Saarnaaja

Saarnaaja on toinen osa Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjasta. Pikkupoika löytää sattumalta nuoren naisen ruumiin, jonka vierestä poliisit löytävät myös kahden 1970-luvulla kadonneen naisen luurangot. Fjällbackassa käynnistetään murhatutkinta - juuri kuumimman turismisesongin aikaan -, päällimmäisenä pelkona on, että ennen mysteerin ratkeamista ruumiita ehtii ilmaantua vielä lisää. Syyllistä lähdetään etsimään aiempien, ratkeamattomien katoamistapausten viitoittamasta suunnasta; Saarnaajaksi kutsutun vapaakirkon pastorin perhepiiristä.

---

Luin Fjallbacka-sarjan ensimmäisen osan Jääprinsessa joitakin vuosia sitten. Tuolloin jäin vähän miettimään, onko Läckberg ihan "itseni tyylinen" kirjailija. Muistaakseni tuolloin luku-urakka vähän takkuili (voi olla, että pidin pidempää taukoa ja ehdin unohtaa kirjan alkupään tapahtumia), ja muutenkin joku kirjailijan kerrontatyylissä häiritsi.

Nyt toisen osan huomattavasti nopeammalla tahdilla läpiluettuani olen valmis loiventamaan jyrkkää kantaani, joskin olen kyllä edelleen myös osittain samaa mieltä.

Läckbergin tyyli on mielestäni suhteellisen jouhevaa ja tarinan tapahtumat etenevät sulavasti. Aiemmasta osasta en enää muista kovin paljoa, mutta ainakaan Saarnaajan en kokenut jäävän junnaavan paikoilleen. Tapahtumat edistivät tarinaa loogisesti, tarina sisälsi sopivan määrän cliffhangereita pitämässä jännitystä yllä, ja muutenkin lukukokemus oli ihan mukaansatempaava.

Lukemisen lomassa muistin kuitenkin, mikä aiemmin häiritsi, sama elementti oli nimittäin läsnä tässä toisessakin osassa: Minua jostain syystä nakertaa Läckbergin hahmojen karikatyyrimäisyys ja tietynlainen yksiulotteisuus (sama piirre, joka häiritsi myös  Hietamiehen kerronnassa). Koin lukiessani, että oikeastaan lähes jokainen hahmo esiteltiin melko pelkistävään tyyliin tietynlaiseksi, ja tämän jälkeen kyseinen hahmo pysyi silmiinpistävänkin uskollisesti hänelle annetussa roolissaan. Se, että hahmot eivät ole moniulotteisia, syö jotenkin siinä määrin pohjaa uskottavuudelta, että tulee vähän satukirjamainen fiilis. Etenkin dekkareiden kohdalla huomaan toivovani, että tunnelma olisi vähän enemmän aidon oloinen.

 Näistä ristiriitaisista tunnelmista huolimatta Läckberg on näiden kokemusten perusteella ihan mukavaa ajanvietettä ja lukemista kevyempää dekkarikirjallisuutta hakevalle. Tulen tätä Fjallbacka-sarjaa varmasti itsekin vielä kahlaamaan lisää, ihan jo siitäkin syystä että niitä löytyy valmiina hyllystä. Lukukokemus on varmasti ihan mukiinmenevä, jos ennakko-oletuksena ei ole mikään hyytävä, aidon tuntuinen ja raaka murhamysteeri, vaan enemmänkin rennommalla otteella kirjoitettu, mukaansa tempaava tarina.

Virpi Hämeen-Anttila - Päivänseisaus

Paremman puutteessa ja liian laiskana raahautumaan kirjastoon kaivelin omista hyllyistä vielä lukemattomia kirjoja. Tällä kertaa lukulistalle valikoitui Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus, jonka olin saanut vuosikausia sitten mummoltani lomalukemiseksi hänen siivoillessa kaappejaan. 

Päivänseisaus on arkinen tarina aikuisesta rakkaudesta, musiikista ja menneisyyden solmujen selvittelystä. Päähenkilöitä on kaksi, kvartetissa alttoviulua soittava ja musiikkia työkseen myös opettava eronnut kolmen lapsen äiti Paula, sekä Englannissa asuva isänsä kuolinpesän siivouksen takia Suomeen palannut Erik. Molemmat ovat viisissäkymmenissä, eronneita ja auttamattoman epämääräiseen, menneen ja tulevan väliseen tilaan jämähtäneitä. Paula tuskailee edelleen viiden vuoden takaisen eron ja sisarensa äkillisen kuoleman aiheuttamien sekavien tunteiden kanssa, Erik puolestaan käsittelee lapsudentraumojaan ja epäonnistumistaan kirjailijan uralla. Näiden kahden mielestäni jopa kohtalaisen melankolisen hahmon yllättävä kohtaaminen ja ystävyys saa lopulta kummankin asiat sysättyä takaisin raiteilleen.

---

Jos nyt ihan suoraan sanon, niin tämä ei nyt kyllä ollut minun juttuni. Voi olla, että en yksinkertaisesti kuulu kohderyhmään - koin henkilökohtaisesti, että tarttuma- ja samaistumispintaa tarinan hahmoihin oli todella vähän -, eikä tarina itsessään ollut mitenkään erityisen moniulotteinen tai voimakkaita tunteita herättävä. Se oli suorastaan vähän tylsä ja masentava.

Erilaisten lukukokemusten kanssa on tietysti muistettava aina, että se kokemus on myös paljon sidoksissa lukijaan. Kuten tuossa ylempänä sivusinkin, uskon, etten ollut tämän kirjan kohderyhmää, ja se on epäilemättä vaikuttanut kokemukseeni. Voi olla, että päähenkilöiden kanssa samojen ongelmien kanssa painiskeleva löytäisi tarttumapintaa huomattavasti enemmän, ja tällainen arkinen ja suuria yllätyksiä sisältämätön tarina puhuttelisi häntä jollain ihan uudella tasolla. Minulle avioerot, kuolinpesät, ex-miehet ja lapsuuden traumoihin keski-iässä palaamiset aiheuttavat kuitenkin tässä omassa elämäntilanteessani lähinnä puistatuksia. 

En ole tutustunut aiemmin Hämeen-Anttilan kirjallisuuteen, ja on ihan mahdollista, ettei Päivänseisaus yksinkertaisesti ollut sitä terävintä kärkeä tai parhaiten juuri kaltaiselleni lukijalle sopiva teos. Ehkä annan tälle kirjailijalle joskus vielä uuden mahdollisuuden, ja luen vaikkapa hänen ensimmäisen teoksensa Suden vuosi, josta ainakin pikaisen googlailun perusteella tulee vähän positiivisempi vaikutelma.

Niklas Natt och Dag - 1794 : Elävien haudasta

Niklas Natt oc Dagin 1794 on hyytävä ja inhorealistinen, 1700-luvun lopun Tukholmaan sijoittuva murhamysteeri. Nuori nainen löytyy hääyönsä jälkeen lähes tunnistamattomaksi raadeltuna. Aluksi tapauksesta syytetään susilaumaa, mutta melko pian selviää, että verityö onkin ihmisen tekosia. Koska muut tahot ovat haluttomia ottamaan tapauksen tutkintaansa, kääntyy vainajan äiti lopulta entisen veteraanin ja aiemmastakin osasta tutun Mickel Cardellin puoleen.

---

 Niklas Natt och Dagin toinen teos tuntuu hyvinkin kiinteältä jatko-osalta ensimmäiselle, vaikka varsinainen murhamysteeri on eri. Toisen osan loppuratkaisuun jätetyistä aukoista sekä pikaisesta googlailusta päätellen sarja on saamassa myöhemmin lisääkin jatkoa, ja se tulee ilmeisesti kokonaisuudessaan muodostamaan trilogian. 

Luin Niklas Natt och Dagin esikoisteoksen 1793 reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen olen kohtalaisen kovastikin odottanut saavani seuraavan osan käsiini. Lukemani nykyhetkeen sijoittuvan dekkarikirjallisuuden jälkeen historiaan sijoittuva tarina tuntui jotenkin raikkaalta. Myöskin Natt och Dagin raaka ja inhonväristyksiä aikaansaava kuvailutyyli raakuuksineen jostain syystä upposi. 

Pidin myös toisesta osasta, joskaan en ehkä ihan yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Voi tietysti olla, että odotukset olivat jo lähtöasetelmassa hieman liian korkealla, mutta ensimmäisen puolikkaan jälkeen koin tarinan ehkä jäävän vähän junnaamaan. Moneen muuhun, kokonaisuudessaan hitaampitempoisesti etenevään tarinaan verrattuna tuntuu tosin jotenkin liioitetulta edes puhua mistään junnaamisesta - kyllä Natt och Dagin jaarittelematon kerronta ja tiivistunnelmainen tahti ovat kuitenkin siinä määrin läsnä läpi kirjan.

Näiden kahden teoksen perusteella voisin hyvinkin suositella Natt och Dagia dekkareista pitävälle mutta nykyajan miljööseen vähän kyllästyneelle lukijalle. Tai ei toki tarvitse olla edes kyllästynyt, sillä historiallisen kontekstin lisäksi Natt och Dagin valtti on ehdottomasti rujo kuvailutyyli ja raakuuksia vilisevät tapahtumat. Tarinoissa lukijan itsensä tekemä salapoliisityö ei ehkä ole niinkään etualalla (tai ehkä tarkemmin ajateltuna oli ensimmäisessä osassa; ei kuitenkaan toisessa), mutta sujuva kerronta ja tarinan eteneminen ovat ne tekijät, jotka imaisevat mukaansa. Oikein viihdyttävää, synkkätunnelmaista lukemista.

J.R.R Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Kuninkaan paluu

Sain viikonloppuna päätökseen Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogian. Vihdoin. Kokonaisuudessaan tämä vajaan kolmen viikon LotR-lukurupeama oli kyllä sen verran intensiivinen, että olen helpottunut päästessäni vaihteeksi palaamaan vähän kevyemmän luettavan pariin.

Mutta, pidemmittä puheitta:

Kuninkaan paluu on siis hobittien ja muiden Tolkienin taikamaailman hahmojen seikkailusta kertovan trilogian päätösosa. Siinä missä ensimmäisen osan tarina etenee pääasiassa yksitasoisesti ja toinen osa kahdessa tasossa, löytyy päätösjaksosta peräti kolmaskin kaista, kun ensimmäisessä osassa yhtenä rykelmänä matkaan lähtenyt sormusretkikunta jatkaa hajaantumistaan. Rinnakkaisten tarinoiden seuraaminen lisää jännitystä ja tarinan koukkuja - ainakin minä huomasin yhden tarinan juonikäänteitä seuratessa välillä pohtivani, mitä muille hahmoille mahtaa tarinan tapahtumahetkellä kuulua. 

En halua mennä juonikäänteisiin tässä nyt sen tarkemmin, mutta kuten yleisesti päätösjaksojen luonteeseen kuuluu, saavuttaa mahtisormuksen tarina kliimaksinsa tässä kolmannessa osassa, kun Keski Maan ja sormuksen ympärille kytkeytyvien hahmojen kohtalo sinetöidään. 

---

Kuten jo alkuun kirjoitin, olen tavallaan helpottunut siitä, että luku-urakka on ohi. Uskoisin, että tämän kaltainen tunne on aika tavallinen näinkin pitkän lukurupeaman päätteeksi, olisipa tarina ollut miten nautinnollinen tahansa. Jos ennen LotRiin tarttumista kaipasinkin pysyvyyttä ja sitä, etteivät hahmot ja tarinan tyyli vaihdu parin päivän välein, olen nyt enemmän kuin huojentunut tietäessäni, että hobitit ja haltiat vaihtuvat taas tavallisiin ihmisiin ja miljöö vähemmän taianomaiseksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain trilogian luettua. Tarina jää varmasti vielä pitkäksi aikaa mieleen, ja on ihan mahdollista, että esimerkiksi vuoden päästä samoihin aikoihin ikävöin tunnelmaa, jota kannoin lukurupeaman myötä mukanani. Olen lisäksi varma, että luen Tolkienia lisää myöhemmin - mutta en todellakaan ihan heti perään.

J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Kaksi tornia

Tolkienin trilogin toinen osa on nyt taputeltu, päättyvän viikonlopun kunniaksi mokkapalan kera. :)

Kaksi tornia jatkaa hobittien ja muiden Tolkienin taikamaailman olentojen ensimmäisessä osassa (Sormuksen ritarit) alkanutta matkaa, jonka päämääränä on tuhota paha taikasormus ennen kuin se päätyy tarinan pääpahiksen, Sauronin, käsiin. Siinä missä ensimmäisessä osassa pohjustettiin tunnelmaa ja saateltiin sormusretkikunta matkaan, siirtyy kerronta toiseen osaan tultaessa kaksitasoiseksi retkikunnan jäsenten teiden erkaantuessa. Tunnelma muuttuu askel askeleelta uhkaavammaksi synkän määränpään lähestyessä. Liittolaisia tarvitaan, mutta kaoottiseessa sotatilassa luottamus matkan varrella kohdattuihin muihin taikamaailman olentoihin on aina enemmän tai vähemmän vaakalaudalla. Etenkin silloin, kun matkassa on vallanjanoisia puoleensa vetävä taikasormus.

---

Muistan lukeneeni jostain mielipiteen, että  Tolkienin trilogian toinen osa imaisee lukijansa tarinan pyörteisiin ensimmäistä osaa huomattavasti paremmin. Yhdyn ehdottomasti tähän mielipiteeseen - nyt toisen osan luettuani tuntuu melkein, kuin ensimmäinen osa olisi ollut vasta lämmittelyä ja pohjustusta. Siinä missä Sormusten ritarit piti sisällään useammankin vähän väljähtäneeksi ja pitkäksi venähtäneen kohtauksen, en ainakaan näin jälkikäteen lukukokemusta mielessäni taaksepäin kelatessa muista kokeneeni samaa tämän toisen osan kohdalla. 

Myös kerronta oli nyt jotenkin paljon jouhevampaa. Tarinassa oli enemmän koukkuja ja jännitystä, vähemmän jaarittelua ja "turhia kohtauksia" (kuten Bombadilin talo ensimmäisessä osassa!).  Toisen osan tullessa päätökseen ilmassa on selvästi kunnon seikkailun tuntua. Tällä hetkellä odotan ihan sormet syyhyten, että pääsen kolmannen osan kimppuun.

Edeltävien kappaleiden hypetyksestä huolimatta pysyn kuitenkin edelleen siinä kannassa, että Taru Sormusten herrasta -trilogiaa ei kannata valita luettavaksi silloin, kun aikaa lukemiselle on vain vähän käytettävissä. Vaikka tämä toinen osa tempaisi ihan uudella tavalla mukaansa, olen melko varma, että tarina olisi ehtinyt väljähtää, jos olisin yrittänyt kahlata sitä eteenpäin "tunti siellä tunti täällä" -taktiikalla useiden viikkojen aikajänteellä. Sain luettua toisen osan vajaassa viikossa istumalla kirjan ja teemukin kanssa sohvannurkassa useamman tunnin joka ilta. Vähän rennompikin tahti olisi varmasti riittänyt pitämään tarinan imua yllä, mutta kyllä Tolkienin trilogia kuuluu mielestäni myös näin toisen ja vauhdikkaammankin osan jälkeen kategoriaan, että puolen tunnin lukupätkissä tarina ei vaan kertakaikkiaan etene yhtään mihinkään.

Tarinan päätöstä odotellessa. Peukut pystyyn, että seikkailu vetää hyvin loppuun saakka!

J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia lienee sen verran "klassikkokamaa", että juonta ja perusideaa ei tarvinne kovin tarkkaan referoida. Pääpiirteissään kyseessä on haltioita, velhoja, hobitteja ja örkkejä vilisevään fantasiamaailmaan sijoittuva tarina, jonka kulmakivenä on pahan, vallanjanoisen Sauronin havittelema, mahtavat voimat omaava taikasormus. Surkeiden sattumusten kautta sormus päätyy Frodo-nimisen hobitin haltuun. Siitä huolimatta, että hobitit ovat pieniä, vaatimattomia ja omassa turvallisessa elinpiirissään viihtyviä olentoja, päätetään, että sormus on tuhottava, ja että juuri tämän vaatimattoman sormuksen haltijan on määrä näytellä tärkeää osaa operatiossa. Tästä alkaa seikkailu, joka johdattaa lukijan Tolkienin taikamaailman ytimeen.

Sarjan ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit, kuvaa seikkailun alkuvaiheita - sitä, kuinka ikuisesti kadonneeksi kuvitellun mutta todellisuudessa jo pidempään hobittien hallussa olleen sormuksen merkitys alkaa vähitellen paljastua koko taikamaailmalle; sen pahalle, oikealle, omistajalle mukaanlukien. Hyvän puolella taistelevat viisaat lyövät päänsä yhteen ja päättävät, että ainoa vaihtoehto on lähteä vaaralliselle matkalle, jonka tavoitteena on päästä sormuksesta eroon ikiajoiksi. Matkaan myös lähdetään, ja vaikka ensimmäisen osan tullessa päätökseensä taivalta on jo taitettu tovi, tuntuu melkein, kuin seikkailu olisi vasta alkamassa.

---

Tolkienin LotR-trilogia tuntuu jakavan hyvin voimakkaasti lukijakuntaansa. Osa vaikuttaa suorastaan uskonnollisella otteella julistavan Tolkienin olevan fantasiakirjallisuuden suurin jumala, ja Taru Sormusten herrasta -trilogian olevan ehdottomasti kaikkien fantasiakirjojen äiti ja isä, tarinoiden tarina. Sitten on niitä, jotka toteavat suoraan ainakin tarinan kirjaversion olleen tylsä ja pitkäveteinen.

Luulisin, että kuulun itse - ainakin tässä vaiheessa luku-urakkaa - johonkin näiden kahden välimaastoon. Tai ainakin pystyn osin samaistumaan kumpaankin näkökantaan.

Yritin nimittäin 14-vuotiaana lukea trilogian ensimmäistä osaa. Olin tarinasta ja sen lukemisesta etukäteen todella innoissani - siitäkin huolimatta, etteivät elokuvat olleet jättäneet jälkeensä mitään erityistä "wow"-efektiä. Olin kuitenkin Tolkienin tarinankertojan maineen perusteella ehdottoman varma, että olin saanut käsiini kaikkein uskomattomimman seikkailun, enkä kykenisi laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä aukeamaa.

Niinpä luin, luin ja luin. Eikä tarina edennytkään yhtään mihinkään - tai siltä minusta silloin tuntui. Pääsin Tom Bombadilin talolle asti, ja tämän ärsyttävän, iloluontoisen, lauleskelevan sivuhahmon "hei, nöpö, iloinen!" -huudahdukset olivat se viimeinen niitti. Laskeskelin, että jos tätä pitkäveteistä tarinaa on vielä edessä noin 800 sivua, vastaavanlaisia bombadilejä ehtii tulla vastaan vaikka kuinka monta. Ei kiitos. 

Tästä tuli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, jotka olen koskaan jättänyt kesken.

Aina näihin päiviin saakka olen sijoittanut Tolkienin oikeastaan kaikkien hänen kirjojensa osalta kategoriaan "pitäisi varmaan sivistyksen nimissä lukea, mutta todellisuudessa aion tarttua näihin seuraavan kerran vasta siinä vaiheessa kun maailmasta loppuvat tarinat kesken".

Kunnes eräänä iltana jokunen viikko tapaperin aloin ikävystyä liian nopeasti eteneviin ja päättyviin tarinoihin. Siihen, että monta kertaa viikossa saa olla hyvästelemässä edellisen tarinan hahmoja. Aivan yllättäen muistin Tolkienin, ja jostain syystä sellainen viipyilevä, fantasiamaailmaa yksityiskohtaisen tarkasti kuvaileva tarina alkoi aivan uudella tavalla kiehtoa.

Nyt ensimmäisen osan luettuani lukuintoni ei ole kadonnut mihinkään. Bombadil ei edelleenkään kuulu suosikkihahmoihini, mutta Tolkienin taikamaailmassa vallitseva luonnonläheinen tunnelma viehättää sitäkin enemmän. Lukiessa voisin melkein kuvitella itseni sormusretkikunnan mukaan samoilemaan luonnon äärelle. Tarinan tunnelma toi myös elävästi mieleeni omat luontoseikkailuni, ja inspiroi itseasiassa jopa siinä määrin, että aloin suunnitella omia tulevan kesän vaellusreissujani. 

Mitä itse Taru Sormusten herrasta -trilogian ensimmäiseen osaan tulee, niin sanoisin, että tarinaa kannattaa lähestyä ilman liian suuria ennakko-oletuksia (tai elokuvien muovaamaa käsitystä). Tälle on annettava aikaa - kahden tunnin viikkolukutahdilla suosittelisin jättämään Taru Sormusten herrasta-trilogian odottelemaan sopivampaa hetkeä. Mitään Dan Brown -tyylistä tiivistunnelmaista, mukaansa tempaavaa ja juonikäänteitä vilisevää seikkailua on ainakin ensimmäisen osan perusteella turha odottaa, mutta kyllä Tolkienin taikamaailma on ihan vertaansa vailla, kunhan antaa itselleen aikaa ja luvan viipyillä tarinan maailmassa.

Ja muille Bombadil-vihaajille vielä tiedoksi: ainakaan ensimmäisen osan perusteella ei tarvitse pelätä, että koko tarina vilisisi vastaavanlaisia, ärsytyskäyrää nostavia hahmoja. Ne muut, tarinassa huomattavasti enemmän esiintyvät hahmot ovat kyllä ihan siedettäviä. :)

Eve Hietamies - Tarhapäivä

Hietamiehen Tarhapäivä jatkaa Yösyöttö -kirjasta (löytyy blogista) tuttujen hahmojen, Antti ja Paavo Pasasen, tarinaa. Aikaa ensimmäisen kirjan päättymishetkestä on kulunut sen verran, että Paavo on ehtinyt kasvaa viisivuotiaaksi. Antti vaikuttaa oppineen pyörittämään lapsiperhearkea kohtalaisen suvereenisti ja elämä rullaa omalla painollaan. Pakka menee kuitenkin ihan sekaisin, kun Antti päättää auttaa ystäväänsä Enniä - yhtäkkiä kahden äijän poikamiesbokssa asustaakin Paavon ja Antin lisäksi pieni tyttö, Paavon kanssa saman ikäinen Terttu. Kuinka sujuu uudenlainen yhteiselo glitteripaitojen, Hello Kitty -asusteiden ja isopäisten lelueläinten keskellä?

---

Aiemman osan tapaan myös Tarhapäivä on helppolukuinen, kevyellä otteella kirjoitettu humoristinen kuvaus lapsiperhearjesta aikuisen näkökulmasta. Tarinassa leikitellään sukupuolirooleilla - pienten tyttöjen ja pienten poikien sekä äitien ja isien eroavaisuuksilla. Tarina tarjoaa edeltäjänsä kaltaisen hivenen stereotypisen, naiivin ja "helpon" ilmapiirin, jossa hahmot ja tapahtumat eivät ole kovin moniulotteisia. Myös tarina soljuu eteenpäin melko ennalta-arvattavalla tavalla, mutta sekään ei oikeastaan haittaa, sillä tämän sarjan paras anti ovat nimenomaan tarinan lomassa vilisevät arkiset havainnot ja hauskalla tavalla lapsen maailmasta käsin tehdyt oivallukset (kuten esimerkiksi kohtaus, jossa Antti vie Terttua tanssitunnille, ja he joutuvat luopumaan henkilöauton käytöstä, sillä Terttu tietää missä tanssitunti on, muttei osaa kuvailla sijaintia suullisesti vaan ainoastaan mennä sinne julkisilla kulkuvälineillä).

Tiivistäen voisi todeta, että tämä viimeisin lukukokemus vastasi melko hyvin ensimmäistä osaa. Sarjan toinen osa ei tarjonnut sen enempää pettymyksiä kuin yllätyksiäkään - samaa tuttua ja turvallista settiä siis kaikilta osin. Hetkittäin korostettu mustavalkoisuus ja stereotypisyys vähän häiritsi, tai sai ainakin ajattelemaan, että tämän perusteella en pitäisi Hietamiestä mitenkään erityisen poikkeuksellisena kirjoittajana (tai ainakaan nämä eivät ole mitään Suuria Teoksia - no, siihen ne eivät tietysti epäilemättä edes tähtää, vaan ovat varmasti juuri sitä mitä yrittävätkin olla; kevyttä lukemista). Jokin juuri tarinan helppoudessa ja etenkin Paavon ja Tertun hahmojen aitoudessa kuitenkin edelleen viehättää. Olen melko varma, että "välipalastelen" sen kolmannenkin osan vielä tässä jossain sopivassa vaiheessa, ehkä ihan jo siitäkin syystä, että oma elämäni on niin kaukana lapsiperhearjesta, että siitä lukeminen on jotenkin...virkistävää?

Haruki Murakami - Kafka rannalla

Murakamin Kafka rannalla on taianomainen, voimakkaasti kohtalon johdattelema ja metaforinen tarina 15-vuotiaasta Kafka Tamurasta, joka karkaa kotoaan osin paetakseen isäänsä ja hänen langettamaansa kirousta, osin löytääkseen merkityksen menneisyyden tapahtumille ja sille, miksi hänen äitinsä ja sisarensa lähtivät jättäen 4-vuotiaan Kafkan isänsä kasvatettavaksi. Tarinan lomassa seurataan myös Nakataa, nyt jo kuusikymppistä lapsena mystiseen onnettomuuteen joutunutta miestä, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa, mutta joka kykenee puhumaan kissoille. Tarinan edetessä kohtalo johdattelee näitä kahta hahmoa lähemmäs toisiaan asioiden alkaessa löytää merkityksensä ja todellisuuden rajan hämärtyessä. 

---

Kafka rannalla on yksi Murakamin tunnetuista teoksista, joka ainakin suomalaisen painoksen takakanteen painettujen arvostelujen ("Mestariteos. Nobelin arvoinen" - Kirkus Reviews, "Murakami on kuin taikuri, joka paljastaa temppunsa salat, ja saa silti uskomaan, että hänellä on yliluonnollisia voimia." - The New  York Times Book Review) sekä tekemäni kenttätyön (no lähinnä netin syövereistä kaivelemieni arvosteluiden) perusteella kuuluu Murakamin vaikuttavimpiin tuotoksiin. Olen lukenut tältä kirjailijalta aiemmin yhden teoksen, 1Q84, ja mielestäni näissä kahdessa toisiinsa täysin liittymättömässä tarinassa on paljon yhteistä - tarinoita yhdistää ainakin jokin selittämättömän kotoisa ja tuttuutta henkivä tunnelma, rinnakkaisten maailmojen olemassaolo sekä kohtalon viitoittamat juonikäänteet.

Murakamin luoma todellisuus on taianomainen - jotenkin tunnelmallinen mutta samaan aikaan mystinen -, ja täynnä arvoituksia. Harva asia on sitä miltä näyttää, ja mustavalkoisen todellisuuskuvan sijaan raja mahdollisen ja mahdottoman välillä hämärtyy. 

Nämä ovat tietysti nyt vain omia ajatuksiani, mutta Murakamia lukiessa tulee hyvin vahvasti tunne, että hän tuntee kirjallisuutta ja yhdistelee muista merkittävistä teoksista saamiaan ideoita omiin tarinoihinsa luoden aivan uudenlaisia murakamimaisia kokonaisuuksia. Aiemmin lukemani 1Q84 on itseasiassa saanut nimensäkin orwellilaisessa hengessä Orwellin dystopisen Vuosi 1984 -klassikkoromaanin mukaan. Kafka rannalla toi jostain syystä tietyiltä osin mieleeni (kylläkin jo hyvin kauan sitten) äänikirjana kuuntelemani Mikhail Bulkakovin teoksen Saatana saapuu moskovaan. Tarinoiden kohtalonomaisuutta puolestaan voisi jossain määrin kuvata jopa coelhomaiseksi.

Niin tai näin, pidän Murakamista kirjailijana. Ainakin nämä pari lukemaani teosta ovat molemmat syvällisiä ja hengellisiä, jossain määrin vaikeatulkintaisiakin. Niistä löytyy monia ulottuvuuksia, ja uskoisin, että ainakin tämä tuoreemmassa muistissa oleva Kafka rannalla avautuu jokaiselle lukijalle vähän eri tavoin tapahtumille annettujen merkitysten mukaan. Jos nyt ihan hiuksia lähdetään halkomaan, niin ainoastaan intiimien kohtausten kuvaukset ovat olleet jossain määrin vähemmän mieleeni - tämäkin nyt tietysti on epäilemättä ihan lukijasta kiinni, mutta jostain syystä ainakin osassa kohtauksia olen itse kokenut naisella olevan ehkä vähän liiankin välineellinen arvo, ottaen tarinan tietyn henkisyyden, arvokukuden ja moraalipohjaisuuden huomioon. Tästä pienestä nyanssista huolimatta arvostan kyllä Murakamia paljon kirjailijana, ja aion jatkaa hänen lukemistaan myöhemmin.

Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja

Klassikko tähän väliin.

Anne Frank on teini-ikäinen, hollantilainen juutalaistyttö, joka joutuu juutalaisvainojen seurauksena perheineen "maan alle" asumaan. Nuoren tytön päiväkirja on kuvaus olosuhteista, joihin poliittinen tilanne on ajanut osan väestöä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun alkuun. Päiväkirjassa sivutaan vallitsevaa tilannetta, ja pelko kiinnijäämisestä ja paljastumisesta on koko ajan läsnä. Samalla päiväkirja on ote nuoren (12-14 -vuotiaan) tytön elämästä ihastuksineen ja tulevaisuuden suunnitelmineen.

---

Monet varmaan lukevat Anne Frankin päiväkirjan jo kouluaikoina - ainakin itse muistan sen löytyneen monelta luettavien klassikkokirjoen listalta äidinkielentunneilla. Minulta tämä jäi silloin syystä tai toisesta väliin - valitsin ehkä muita klassikoita omalle lukulistalleni, ja tämä taisi olla koko ajan lainassa -, mutta olen siitä huolimatta vuosien ajan pohtinut, että Anne Frankin päiväkirja pitäisi kyllä lukea jossain sopivassa välissä.

En oikein tiedä, miten tätä päiväkirjamuotoista tekstiä pitäisi arvostella tai arvioida. Ei ehkä ainakaan samaan tapaan kuin tarinallisia kertomuksia, joissa juonen eteneminen, kirjoitustyyli ja juonikäänteet ratkaisevat tarinan laadun. 

Anne Frankin päiväkirja on nimittäin ihan omaa laatuaan. Vaikka ilmeisesti aitoudesta on omat epäilyksensä ja ainakin kirjoitusasua on voitu käsitellä jälkikäteen, kirjasta jäi ihan omanlaisensa aitouden tuntu. Kuvatut olosuhteet ovat vaatimattomat - piileskiely edellytti muun muassa sisätiloissa pysymistä, hiljaisuutta päiväsaikaan, WC:n ja juoksevan veden käytön säännöstelyä -, ja siitä huolimatta onni ja ilo löytyy pienistä asioista. Haaveet sodan loppumisesta, kasvamisesta, tulevasta kirjailijanurasta ja pojista tuntuvat pitävän muuten kaventuneen elämän uomissaan ja mielialan varovaisen odottavana. Kahden vuoden piileskelyn seurauksenakaan päiväkirja ei ehdi taantua sellaiselle ankealle tasolle, jolle voisin kuvitella aikuisen (no, ehkä ainakin minun) pitämän päiväkirjan taantuvan, jos sitä kirjoitettaisiin suljetuista olosuhteista. Mikäli päiväkirjan sisältöä on todesta ottaminen, pysyi Anne Frank piileskelyajan loppuun asti iloisena ja toiveikkaana. Tunsin ihan aitoa surua palautellessani tarkemmin mieleen, kuinka tapahtumat etenivät päiväkirjan päättymisajankohdan jälkeen.

Kyllä Nuoren tytön päiväkirja on ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkokirjojen listalla, menee siis todellakin sarjaan kaikkien olisi hyvä lukea. Päiväkirja vangitsee tukalan ajanhetken ja tilanteen epäoikeudenmukaisuuden todella aidolla otteella. Se on myös jollain hämmästyttävällä tavalla yllättävän tarinallinen ja luettava kokonaisuus (en tosin tiedä, miltä osin tästä on kiittäminen myöhempää parantelua), eikä tosiaankaan ollut vähääkään työläs luettava.

Sofi Oksanen - Koirapuisto

Takakansi:

Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta.

En uskaltanut kääntää päätäni, en varmistua asiasta.

Paljastuisin hetkessä. Elinaikani olisi laskettavissa päivissä, ehkä tunneissa.

KOIRAPUISTO on kahdessa aikatasossa vyöryvä romaani nykypäivän Helsingistä ja Ukrainan itsenäisyyden vuosista, hedelmöitysbisneksestä ja elämästä korruption valtaamassa yhteiskunnassa idän ja lännen polttopisteessä. Samalla se on syvän inhimiilinen tarina uskollisuudesta ja rakkaudesta, lapsensa menettäneestä naisesta ja valheiden voimasta.

---

Sofi Oksasen Koirapuisto on mukaansa tempaava, jouhevasti etenevä ja taidokkaasti kirjoitettu tarina pakon sanelemista selviytymiskeinoista - siitä, kuinka viehättävälle ja geneettisiltä ominaisuuksiltaan edustavalle nuorelle naiselle hedelmöitysbisnes voi hyvinkin vaikuttaa tulonhankintakeinona huonoista vaihtoehdoista vähiten epämiellyttävältä. Bisnes on kuitenkin raakaa peliä ja hedelmälliyys sekä omien jälkeläisten pois antaminen kipeä kokemus. Näiden teemojen ympärille kietoutuva tarina on paitsi koskettava, myös ahdistava ja myötätuntoa herättelevä.

Olen lukenut Oksaselta kolme kirjaa tätä aiemmin; Baby Janen, Puhdistuksen ja Kun kyyhykset katosivat. Jo noiden kolmen aiemman teoksen pohjalta olin lukinnut mieleeni ajatuksen Oksasesta taidokkaana, suoraan asiaan pureutuvana kirjoittajana, jonka kylmäkiskoisesta tyylistä nautin.Tarinallisesta näkökulmasta sen sijaan olin aiemmin tunnustanut pitäväni ainoastaan Puhdistuksesta - puhuttelevista teemoistaan huolimatta kaksi muuta olivat jättäneet jälkeensä jotenkin vähän laimean olon ja hämmennyksen joidenkin keskushenkilöiden kummalliselta/ristiriitaiselta tuntuvien ratkaisujen äärellä. 

Nyt Koirapuiston luettuani olen ehdottomasti valmis kasvattamaan Oksasen lemppariteosten listaani. Koirapuisto oli mielestäni sekä hyvää proosaa (kuten kaikki lukemani Oksaset) että tarinallisesti mukaansatempaava ja hahmojen osalta inhimillinen ja ymmärrettävä. Jossain rujoudessaankin kuvaisin tarinaa myös kauniiksi ja koskettavaksi tarinaksi.

Vaikka Koirapuisto ei kuulu Viron lähihistoriaa kuvaavaan Kvartetti-sarjaan (toisin kuin Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat), voisin jopa suositella Koirapuistoa entuudestaan Oksasen kirjallisuuteen perehtymättömälle, joka tuntisi Puhdistuksen tarinan ja haluaisi aloittaa jostain muusta teoksesta  (olkoonkin, että pysyn kaikesta huolimatta näkemyksessä, että jos aikomuksena on lukea tasan yksi teos Oksaselta, sen olisi syytä olla juuri Puhdistus) [tämä mielipide voi tietysti vielä elää niin kauan kun Norma ja Stalinin lehmät ovat lukematta...].

Eve Hietamies - Yösyöttö

Eve Hietamiehen Yösyöttö on humoristinen kuvaus vauva-arjesta miehen näkökulmasta. Tarinan päähenkilö Antti Pasanen kokee elämänsä mullistuksen joutuessaan yllättäen yksin vastuuseen vastasyntyneestä jälkeläisestään, Paavosta. Antti on vähän stereotypisenkin äijämäinen hahmo, joka epäilee vahvasti, että häneltä puuttuu naisilla geeneissä kulkeva äidinvaisto. Koti-iseilyn myötä hänelle kuitenkin avautuu aivan uusi, äitien ja naisten dominoima maailma, jossa rintatulehdukset, rotavirukset ja tuttipullot ovat arkipäivää. Vähä vähältä Antista kouliintuu rutinoitunut lapsenhoitaja, joka vaihtaa vaipan kädenkäänteessä, osaa erottaa yskän tukehtumisesta ja istuu mielummin katsomassa lastenohjelmia muiden aikuisten juostessa vappuriennoissaan.

---

Yösyöttö on kevyttä ja helppoa luettavaa, ja lisäksi näin lapsettoman ihmisen näkökulmasta myös ihan mielenkiintoinen katsaus vauva-arkeen sekä sen tuomiin haasteisiin ja yllättäviin tilanteisiin. Myös kirjan näkökulma miehen haasteista naisten maailmassa on ihan hauska ja tarjoaa hyviä mahdollisuuksia tilannekomiikalle (joskin haluan uskoa ja toivoa, että tosielämässä nämä rajat alkavat olla vähän enemmän hämärtyneitä kuin kirjan kuvaamassa maailmassa). Toisaalta tarinasta jää kyllä myös sellainen vaikutelma, että vaikka monet kohdatuista haasteista ovat ehkä Antin itsensä mielestä hänelle vieraita nimenomaan siksi että hän on mies, kuuluu todellisuudessa iso osa kipuilusta vanhemmaksi kasvamiseen yleisemmällä tasolla.

Luonnehtisin tarinaa ihan puhtaasti viihteelliseksi ja kevyeksi iltalukemiseksi - viihdearvoltaan ehkä jonkun kevyen hömppäsarjan kaltaiseksi ajankuluksi. Oikeastaan tämä oli aika mukavan kevyt, hauska tarina, jonka jatko-osankin ehkä luen jossain vaiheessa. Mitään kovin syvällistä ulottuvuutta tarinasta ja siihen kuuluvista hahmoista on kuitenkin mielestäni turha etsiä - tai ainakin itse koin, että muidenkin kuin Antin kohdalla haluttiin oikein mässäillä stereotypioilla. Olen lisäksi viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota alkoholin asemaan kotimaisessa kulttuurissa, ja siltä osin tämä kirja ehkä vähän "äijähengessä" tarjoili melko ennalta-arvattavaa sisältöä - oluen tai muiden juominkien nauttimista kuvattiin useassa eri tilanteessa siinä melko perinteisen ihannoivassa mielessä (enkä siis tuomitse tätä nyt nimenomaan siitä syystä, että tarinan toinen päähenkilö kulkee potkuhousuissa, vaan ennemminkin lähinnä siksi, että kaipaisin ehkä itse henkilökohtaisesti jotain vähän raikkaampaa näkökulmaa, ja kirjassa toistuvat maininnat oluen juonnista alkavat vähän jo tuntua samalta kuin se, että mainittaisiin aina kun päähenkilö vaihtaa sukkia).

Joka tapauksessa, voisin kyllä ihan suositella tätä aiheesta kiinnostuneelle ja kevyttä iltalukemista kaipaavalle. Ihan mukava lukukokemus, ei mikään tajunnan räjäyttävä ja maailmaa mullistava elämys, mutta ihan viihdyttävä.