Saarnaaja on toinen osa Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjasta. Pikkupoika löytää sattumalta nuoren naisen ruumiin, jonka vierestä poliisit löytävät myös kahden 1970-luvulla kadonneen naisen luurangot. Fjällbackassa käynnistetään murhatutkinta - juuri kuumimman turismisesongin aikaan -, päällimmäisenä pelkona on, että ennen mysteerin ratkeamista ruumiita ehtii ilmaantua vielä lisää. Syyllistä lähdetään etsimään aiempien, ratkeamattomien katoamistapausten viitoittamasta suunnasta; Saarnaajaksi kutsutun vapaakirkon pastorin perhepiiristä.
---
Luin Fjallbacka-sarjan ensimmäisen osan Jääprinsessa joitakin vuosia sitten. Tuolloin jäin vähän miettimään, onko Läckberg ihan "itseni tyylinen" kirjailija. Muistaakseni tuolloin luku-urakka vähän takkuili (voi olla, että pidin pidempää taukoa ja ehdin unohtaa kirjan alkupään tapahtumia), ja muutenkin joku kirjailijan kerrontatyylissä häiritsi.
Nyt toisen osan huomattavasti nopeammalla tahdilla läpiluettuani olen valmis loiventamaan jyrkkää kantaani, joskin olen kyllä edelleen myös osittain samaa mieltä.
Läckbergin tyyli on mielestäni suhteellisen jouhevaa ja tarinan tapahtumat etenevät sulavasti. Aiemmasta osasta en enää muista kovin paljoa, mutta ainakaan Saarnaajan en kokenut jäävän junnaavan paikoilleen. Tapahtumat edistivät tarinaa loogisesti, tarina sisälsi sopivan määrän cliffhangereita pitämässä jännitystä yllä, ja muutenkin lukukokemus oli ihan mukaansatempaava.
Lukemisen lomassa muistin kuitenkin, mikä aiemmin häiritsi, sama elementti oli nimittäin läsnä tässä toisessakin osassa: Minua jostain syystä nakertaa Läckbergin hahmojen karikatyyrimäisyys ja tietynlainen yksiulotteisuus (sama piirre, joka häiritsi myös Hietamiehen kerronnassa). Koin lukiessani, että oikeastaan lähes jokainen hahmo esiteltiin melko pelkistävään tyyliin tietynlaiseksi, ja tämän jälkeen kyseinen hahmo pysyi silmiinpistävänkin uskollisesti hänelle annetussa roolissaan. Se, että hahmot eivät ole moniulotteisia, syö jotenkin siinä määrin pohjaa uskottavuudelta, että tulee vähän satukirjamainen fiilis. Etenkin dekkareiden kohdalla huomaan toivovani, että tunnelma olisi vähän enemmän aidon oloinen.
Näistä ristiriitaisista tunnelmista huolimatta Läckberg on näiden kokemusten perusteella ihan mukavaa ajanvietettä ja lukemista kevyempää dekkarikirjallisuutta hakevalle. Tulen tätä Fjallbacka-sarjaa varmasti itsekin vielä kahlaamaan lisää, ihan jo siitäkin syystä että niitä löytyy valmiina hyllystä. Lukukokemus on varmasti ihan mukiinmenevä, jos ennakko-oletuksena ei ole mikään hyytävä, aidon tuntuinen ja raaka murhamysteeri, vaan enemmänkin rennommalla otteella kirjoitettu, mukaansa tempaava tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti