Eleanor Catton - Harjoitukset

Takakansi:

High schoolin jazzopettajan ja nuoren oppilaan suhde paljastuu. Media herkutelee traumaattisella skandaalilla. Aidan toisella puolella teatterikoululaiset tekevät häväistysjutusta ensimmäisen vuoden päätösesitystä, ja ylhäältä studiostaan kaikkea seuraa ja ohjailee kyyninen saksofoninsoiton opettaja, jolle oppilaat avautuvat ongelmistaan kuin psykologille.

    Roolit muuttuvat, näyttämöt vaihtuvat, tosi ja teatteri sekoittuvat. Kuka esittää ketä ja mitä ylipäänsä tapahtui?

Eleanr Cattonin romaani on pysäyttävän selvänäköinen katsaus nuorten taideopiskelijoiden narsistiseen ja kyyniseen maailmaan. Fragmentaarinen proosa rikkoo kronologian ja tapahtumien logiikan ja sekoittaa surutta kertojat sekä äänilajit. Suvereeni kirjoittaja halliltsee vaativan muodon ja lopputulos on harvinaisen vakuuttava esikoisteos.

    Vuonna 2013 Eleanor Cantonista tuli kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja toisella romaanillaan Valontuojat (The Luminaries).

- - -

Cattonin Harjoitukset  on ensimmäinen joululahjaksi saamistani kirjoista (lahjavalinta, joka jostain syystä jaksaa ilahduttaa yhtä suuresti joka kerta).  Tämä kirja on yllättäjä - ensimmäiset kappaleet luettuani epäilin, jaksaisinko todellakaan lukea näin tyylillisesti vaikeaan ja jotenkin hapuilevaan tyyliin kirjoitettua tekstiä reilun kolmensadan sivun verran. Alussa kuvatut hahmot tuntuivat jotenkin epäaidoilta ja teennäisen taiteellisilta, kirjoitustyyli pakotetulta. Mielessäni käväisi jopa alentava ajatus: tämähän on tietysti esikoisteos.

Tarinan edetessä selvisi, että alun takelteluni johtui siitä, etten ollut vielä ehtinyt oppia ymmärtämään kirjaa ja sen tyyliä. Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että Harjoitukset on jokseenkin vaikea, monitasoinen ja monitulkintainen teos, jossa teemoina esiintyvät nuoruuden kehittyvä seksuaalisuus, muuttuvat roolit sekä tarinan lomaan punotut vastakkainasettelut: viaton-syntinen, puhdas-likainen, tyttömäinen-hard core (hard core on kirjassa suoraan esitetty vastakohta 'tyttömäisyydelle'), lapsi-aikuinen... Jossain radikaalissa mielessä tarinan henkilöhahmojen voisi jopa kuvitella/mieltää olevan ikään kuin saman persoonan eri puolia, jotka kietoutuvat loppua kohden yhä tiiviimmin toisiinsa. Tämä tietysti on vain oma ajatukseni, mutta etenkin kirjan alkupuolella kukin hahmo tuntuu tuovan tarinaan oman tiukahkosti rajatun näkökulmansa: siinä missä opettajan kanssa suhteeseen päätyvä Victoria edustaa jotain kätkettyä, salattua ja syntistä, uhmaa tyttömäisyyden rajoja rikkova ja uhkaava Victorian koulukaveri Julia konventionaalisia näkökantoja. Vastaavaan tyyliin myös muista hahmoista on löydettävissä omat "puolensa",  mutta syvällisemmästä analyysistä ei liene suurta iloa niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet.

Myös seksuaalisuutta ja kirjassa kulkevaa pääteemaa aikuisen ja lapsen välisestä suhteesta lähestytään vastaavaan tyyliin henkilöhahmojen kautta eri näkökulmista. Alaikäiseen sekaantunut herra Saladin edustaa häpeällistä kiusaukselle periksi antamista; häneen suhtaudutaan jopa säälin sekaisin tuntein. Stanley lähestyy samaa teemaa viattomasta näkökulmasta, jossa suojaikäraja hämärtää sitä tosiasiaa, että myös sen ylittänyt voi olla tietyllä tavalla puhdas ja kokematon. Toisaalta tarinassa esiintyy myös Stanleyn isä, joka leikittelee samalla teemalla hyvinkin mustan huumorin varjolla ("Miten papilta katkaistaan siemenjohtimet - potkaistaan kuoropoikaa takaraivoon"). 

Tämän kirjan pohjalta olisi hauska tehdä laajempiakin analyyseja (kuten että: mitä kuolema edustaa tarinassa. Mikä merkitys opettajilla on, mitä he edustavat?) Koska en kuitenkaan halua pilata lukukokemusta paljastamalla liikaa tarinan kulusta, riittänee tässä kohtaa toteamus, että Harjoitukset on mielenkiintoinen, moniulotteinen kokonaisuus, joka antaa sopivasti pohdiskelun aihetta olematta kuitenkaan "liian vaikea". 

Yuval Noah Harari - Homo Deus: huomisen lyhyt historia

Jos 2010-luvun popularisoiduista tietokirjailijoista pitäisi nostaa yksi ajatuksella "kaikkien on luettava hänen teoksensa", nostaisin ehdottomasti israelilaisen historiantutkijan Hararin ihmiskunnan historiaa, nykyhetkeä ja tulevaisuutta ruotivat teokset Sapiens: Ihmisen lyhyt historia, Homo Deus: Huomisen lyhyt historia sekä 21 oppituntia maailman tilasta. Kirjoissa esitetyt historiaan pohjautuvat kuvaukset ihmisestä lajina, tulkinnat nykyhetken poliittisen ja arvopohjaisen ilmapiirin tilasta ja synnystä, sekä vahvasti scifi-henkiset mutta kuitenkin hätkähdyttävän loogisesti rakentuvat tulevaisuuden ennusteet herättävät varmasti lukijan kuin lukijan pohtimaan olemassa olonsa ja valintojensa syitä ja seurauksia, omia prioriteetteja sekä ennen kaikkea sitä, mihin tässä oikein ollaan menossa.

Hararin kirjat rakentuvat siten, että teoksista ensimmäinen, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kuvaa ihmislajin syntyä ja kehitystä kohti hallitsevaa, resursseja tuhlailevaa ja muita lajeja alempiarvoisena pitävää nykyihmistä. Hararin tarjoama ihmiskuvaus on kohtalaisen synkkä mutta valitettavan uskottava. Toisaalta se piirtyy historian kautta, saaden monet tuhoisaksi sittemmin osoittautuneet valinnat vaikuttamaan loogisilta seurauksilta vallitsevaan asioiden tilaan. Kirjassa esimerkiksi kuvataan, kuinka Homo sapiens raivasi jo "varhaisina vuosinaan" tieltään suuren osan mantereella elävistä kookkaista eläinlajeista yksinkertaisesti siksi, että nämä olivat helppo saalis, eivätkä kyenneet riittävän nopeasti sopeutumaan näin merkittävään uuteen, yllättävään uhkaan. Ihminen kehittyi "liian nopeasti" - ei vuosituhansien kuluessa esimerkiksi kasvattamalla valtavat torahampaat ja raatelukynnet, vaan yksinkertaisesti olemalla riittävän älykäs kehittämään työkaluja ja välineitä sekä toimimaan yhteistyössä. Eikä evoluutio ollut varautunut tällaiseen. 

Samalla lohduttomalla draivilla selittyvät Hararin mukaan monet myöhemmätkin tapahtumat aina jatkuen potentiaalisiin tulevaisuudennäkymiin. Homo Deus: huomisen lyhyt historia keskittyy kuvaamaan nykyhetkeä ja tulevaisuuden ennusteita, ja ellei ensimmäinen kirja sitä vielä tehnyt, niin viimeistään tämä kyllä tekee näkyväksi huolestuttavan kysymyksen: onko ihmislaji jopa liian nopea - niinkin nopea, että se tuhoaa lopulta itsensä. Ja toisaalta: onko meissä mitään säästämisen arvoista? 

Hararin tekemät, hurjiltakin tuntuvat tulevaisuuden ennusteet pohjautuvat tietojenkäsittelytieteen ja etenkin biologian saralla tehtyihin harppauksiin, jotka jo nykypäivänä osoittavat, että raja "orgaanisen" ja "keinotekoisen" välillä on hämärtynyt. On oikeastaan melko pysäyttävää tajuta, että vaikka ajatuksia lukevat algoritmit tuntuvat helposti "vähän liiankin" scifiltä, ihmisiin asennellaan jo nykypäivänä tahdistimia ja muita elektronisia härpäkkeitä, neuroneita stimuloiva kypärä on jo keksitty, ja valtavat organisaatiojätit kuten Google ja Facebook keräävät käyttäjistään valtavaa määrää dataa pystyen sen pohjalta hämmästyttävänkin tarkkoihin ennusteisiin. 

Harari ennustaa, että koneen ja ihmisen raja tulee vastaisuudessa hämärtymään entisestään, ja jossain vaiheessa herää väistämättä huolestuttava kysymys siitä, mitä tapahtuu nykyisenmuotoiselle ihmislajille. Syntyykö "ylivertaisena" itseään pitävän lajin rinnalle muunnelluista ihmisistä koostuva yli-ihmisten laji (joka koostuisi esimerkiksi rikkaasta, itseään rahalla parantelemaan kykenevästä kansanosasta), ja jos näin tapahtuu, kuinka käy Homo sapiensille, joka on tähän saakka oikeuttanut omalla ylivertaisuudellaan alempien lajien sortamisen.

Kolmannessa kirjassa, 21 oppituntia maailman tilasta (jonka luin varmaankin jonkun kirjaetiketin vastaisesti ennen edeltäjäänsä, syystä että lukuinto iski jonain impulssina, ja löysin Prisman hyllystä ainoastaan viimeisimpänä ilmestyneen osan), keskitytään pääasiassa ensimmäisen ja toisen kirjan pohjalta heränneisiin kysymyksiin, jatkoajatuksiin ja tarkempaan nykytilan analysointiin. Kuinka nykymaailmassa on mahdollista selvitä? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Muistikuvani mukaan tämä viimeisin teos sisältää myös osin melko suoriltakin tuntuvia kannanottoja liittyen muun muassa politiikkaan ja uskontoon, ja kokonaisen sekulaarille humanismille osoitetun kappaleen.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan nämä kirjat - vähintään kaksi ensimmäistä osaa. Kuten ennustamiselle on tyypillistä, Harari tuskin tulee osumaan kaikissa kuvitelmissaan oikeaan - tai mistä sitäkään toisaalta tietää, ennen kuin "tulevaisuus oikeasti tapahtuu". Kirjojen pohjalta rakentuva maailman- ja ihmiskuva on kuitenkin ainakin hyvä pitää mielessä omia päätöksiä, arvoja ja tulevaa maailmantilaa pohtiessa.

Francesc Miralles & Héctor García (Kirai) - Ikigai

Viimeisimmällä kotikaupunkiin suuntautuvalla autoreissulla tuli tehtyä uusi henkilökohtainen aluevaltaus self help -oppaiden saralla: japanilaiset elämänviisaudet.

Francesc Mirallesin ja Héctor Garcían (Kirai) teos Ikigai käsittelee hyvän, onnellisen ja pitkän elämän salaisuutta japanilaisittain. Kirjassa seurataan poikkeuksellisen elinvoimaisten ja pitkäikäisten ihmisten asuttaman Ogimin kylän asukkaita ja heidän elämänrytmiään. Samalla etsitään vastausta kysymykseen siitä, mikä tekee elämästä paitsi pitkän, myös merkityksellisen ja onnellisen. Nimi Ikigai viittaa olemassaolon merkitykselliseksi tekevään sisältöön, ja se voi kirjan mukaan olla niin rakas harrastus/työ kuin perhe tai ystäväpiirikin - kunhan se on jotain, mistä yksilö voi ammentaa intohimoa ja merkitystä elämäänsä.

Kuten self help -kirjat aika usein tekevät, tämäkin teos jätti kyllä jälkeensä ihan kohtalaisen hyvän ja inspiroituneen olon. Näin suomalaisesta vinkkelistä käsin on pakko tosin myöntää sekin, että osa neuvoista jäi myös aavistuksen verran etäisiksi (mikä puolestaan johtuu epäilemättä lähinnä siitä, että suomalaisena olisi ollut helpompi kuulla vaikkapa saunomisen lisäävän onnellisuutta mandariinien viljelyn sijaan). Moneen elämänohjeeseen ja -viisauteen pystyin kyllä toisaalta myöskin samaistumaan ja ymmärtämään, miksi asia on kirjassa nostettu esiin. 

Ikigaissa esitetty pitkän, hyvän elämän resepti kuuluu oman tulkintani mukaan ja ulkomuistista referoituna jotenkin näin:

- Löydä elämällesi merkitys, ikigai. Jotain, mille sydämesi sykkii ja mikä ei tunnu työltä tai velvollisuudelta. Ikigain tulisi ilmeisesti olla jotain sellaista, mistä ei tee mieli esimerkiksi jäädä eläkkeelle (eläkkeelle jäänti ja passivoituminen mainittiin itseasiassa yhtenä elinvoimaa tyrehdyttävänä tekijänä, ja kirjan mukaan olisi parempi olla jäämättä eläkkeelle ollenkaan (apua!))

- Mikäli mielit elää yli satavuotiaaksi, syö määrällisesti vähän, mutta kasvis- ja hedelmäpainotteisesti. Kirjassa esitetään, että pitkäikäisimmistä ihmisistä koostuvalla sinisellä vyöhykkeellä (johon Ogimikin kuuluu) sijaitsevia alueita yhdistää se, että niillä kaikilla syödään energiassa mitattuna hyvin kevyesti (olikohan se n. 1700-1800kcal/pvä/hlö). Ogimin asukkaat syövät lisäksi paljon tofua, kalaa muistaakseni noin kolmesti viikossa ja lihaa vain harvoin. Valkoisen sokerin sijaan ruokavalio sisältää runsaasti hedelmiä. 

- Pysy aktiivisena; haastatelluilla ogimilaisilla oli ilmeisesti kaikilla oma puutarhansa, jossa he puuhastelivat päivittäin. Lisäksi he osallistuivat sikäläisen tavan mukaan radion tahtiin suoritettaviin jumppatuokioihin (kuulostaa hämmentävältä, tulee näin suomalaisena vähän mieleen aamu-tv:n trikookuorrutteiset jumppaohjelmat - mutta ilmeisesti tämä radio taiso on oikeasti suosittua Japanissa. Suorituskeskeistä hikiurheilua kirjassa ei sen sijaan valitettavasti mainita lainkaan...).

- Ole yhteisöllesi hyödyksi, pidä ystävät ja tärkeät ihmiset lähellä. 

- Mitä taloudenhoitoon tulee, niin älä "pistä kaikkia munia samaan koriin". Haastatelluilla ogimilaisilla oli kaikilla vaihtoehtoisia tulonlähteitä; esimerkiksi päivätyö ja lisäksi puutarhasta saatava tuotto. Tällaisen varasuunnitelman perusteltiin vähentävän yksilön haurautta yllättävän tilanteen - esimerkiksi potkujen - sattuessa eteen.

- Pidä positiivinen elämänasenne, vältä stressiä, vältä irvistelyä (!!!) ja aurinkoa. Ota kuumia kylpyjä (näille oli vielä tarkemmat ohjeensa lämpötiloineen päivineen, mutta se meni ainakin allekirjoittaneella toisesta korvasta sisään ja toisesta saman tien ulos; määrään mielummin itse kylpyrutiinini). 

- - -

Että semmosta. Eli nyt ei kun vaan noudattamaan.

Antti Holma - Kaikki elämästä(ni)

Kuuntelen usein lenkkeillessä äänikirjoja tai podcasteja - hyvä tarina tai mielenkiintoinen keskustelunaihe saa usein kilometrit taittumaan melkein huomaamatta. Varsinkin [kahdella jalalla kulkevan ja ihmiskielellä keskustelevan] lenkkiseuran puuttuessa tästä tavasta on tullut erinomainen pelastus niihin tylsän puuduttaviin hetkiin, joina mielessä pyörii esimerkiksi noin sata eri työasiaa, eikä todellakaan kiinnostaisi viettää kokonaista tuntia omien ajatusten parissa.

Sain juuri juostua päätökseen Antti Holman viimeisimmän teoksen Kaikki elämästä(ni), ja olen hieman hämilläni. Mutta ihan vaan vähän - osasin kyllä jo Auta Antti! -podcastin keväällä läpijuostuani varautua. 

Jos tätä lukukuuntelukokemusta pitäisi kuvata jotenkin yhtä sanaa laajemmin, niin muotoilisin sen niin, että uusin kirja on tyylillisesti hyvin pitkälti "sitä samaa Anttia", jota podcastikin edustaa (aiempaan kirjalliseen tuotantoon en ole sitten perehtynytkään, eli siitä en osaa sanoa tuon taivaallista).

Myönnän, naurahdin ääneen useammassakin kohdassa sille hirtehiselle huumorille, jota kirjassa paljon viljellään. Tasapuolisuuden nimissä tosin myönnettäköön sekin, että tutuksi tulivat niin ikään inhon väristykset kohdissa, joissa lukijalle kuulijalle paljastetaan enemmän kuin olisi kenties juonen (minkä juonen?) kannalta tarpeellista. Ihan siis varoituksen sanana, että jos ei halua pohtia toisten ihmisten eritteitä esimerkiksi syödessä, niin kannattaa ehkä jättää kirja syrjään ruokailun ajaksi...

Ruokailijoiden lisäksi toinen ryhmä, jolle en ehkä kirjaa suosittelisi, ovat mielensäpahoittajat. Kirjassa nimittäin lynkataan paitsi Holman oma näyttelijän- ja kirjailijanura, myös muun muassa suomalaisuus ja Suomi (erityisesti Sonkajärvi ja Helsinki), suomalaiset taiteilijapiirit, heteroparisuhteet, jossain määrin naiset (..ja miehet..) yleisesti, sekä - hämmentävää kyllä, mikäli kirja perustuu tältäkin osin tositapahtumiin - myös kourallinen ihmisiä Holman omasta lähipiiristä.

Mutta kyllä se vaan tavallaan on niinkin, että lynkkaaminen on tavallaan se Holman juttu. Teräväreunainen ja ironinen tyyli vaan yksinkertaisesti toimii parhaiten nimenomaan noin. Se on oikeastaan jopa kaiken ydin. Kirjaa onkin järkevä ryhtyä lukemaan kuuntelemaan ainoastaan sillä oletusasetuksella, että tässä nyt nimenomaan halutaan piruilla jokaisen kirjassa vastaantulevan teeman ja henkilöhahmon kustannuksella.

Oma lopputulemani on, että salaa viihdyin kyllä kirjan parissa ja voisin iteasiassa suositellakin sitä juuri tällaisena "lenkkikuunnelmana" (ehdottomasti enemmän kuin esimerkiksi iltalukemisena tai koko perheelle ääneen luettuna satuna - toivottavasti kukaan ei vakavissaan edes harkitse jälkimmäistä vaihtoehtoa!), mutta loppua kohden aloin kyllä jo kaivata ihan muuta vaihtelua. Lisäksi kirja jätti jälkeensä jonkin hyvin epämääräisen myötätuntoisen, Holmalle osoitetun ajatuksen, joka kuuluu näin: Jospa se ura siitä vielä lähtee toivotunlaiseen nousuun.