torstai 10. joulukuuta 2020

Antti Holma - Kaikki elämästä(ni)

Kuuntelen usein lenkkeillessä äänikirjoja tai podcasteja - hyvä tarina tai mielenkiintoinen keskustelunaihe saa usein kilometrit taittumaan melkein huomaamatta. Varsinkin [kahdella jalalla kulkevan ja ihmiskielellä keskustelevan] lenkkiseuran puuttuessa tästä tavasta on tullut erinomainen pelastus niihin tylsän puuduttaviin hetkiin, joina mielessä pyörii esimerkiksi noin sata eri työasiaa, eikä todellakaan kiinnostaisi viettää kokonaista tuntia omien ajatusten parissa.

Sain juuri juostua päätökseen Antti Holman viimeisimmän teoksen Kaikki elämästä(ni), ja olen hieman hämilläni. Mutta ihan vaan vähän - osasin kyllä jo Auta Antti! -podcastin keväällä läpijuostuani varautua. 

Jos tätä lukukuuntelukokemusta pitäisi kuvata jotenkin yhtä sanaa laajemmin, niin muotoilisin sen niin, että uusin kirja on tyylillisesti hyvin pitkälti "sitä samaa Anttia", jota podcastikin edustaa (aiempaan kirjalliseen tuotantoon en ole sitten perehtynytkään, eli siitä en osaa sanoa tuon taivaallista).

Myönnän, naurahdin ääneen useammassakin kohdassa sille hirtehiselle huumorille, jota kirjassa paljon viljellään. Tasapuolisuuden nimissä tosin myönnettäköön sekin, että tutuksi tulivat niin ikään inhon väristykset kohdissa, joissa lukijalle kuulijalle paljastetaan enemmän kuin olisi kenties juonen (minkä juonen?) kannalta tarpeellista. Ihan siis varoituksen sanana, että jos ei halua pohtia toisten ihmisten eritteitä esimerkiksi syödessä, niin kannattaa ehkä jättää kirja syrjään ruokailun ajaksi...

Ruokailijoiden lisäksi toinen ryhmä, jolle en ehkä kirjaa suosittelisi, ovat mielensäpahoittajat. Kirjassa nimittäin lynkataan paitsi Holman oma näyttelijän- ja kirjailijanura, myös muun muassa suomalaisuus ja Suomi (erityisesti Sonkajärvi ja Helsinki), suomalaiset taiteilijapiirit, heteroparisuhteet, jossain määrin naiset (..ja miehet..) yleisesti, sekä - hämmentävää kyllä, mikäli kirja perustuu tältäkin osin tositapahtumiin - myös kourallinen ihmisiä Holman omasta lähipiiristä.

Mutta kyllä se vaan tavallaan on niinkin, että lynkkaaminen on tavallaan se Holman juttu. Teräväreunainen ja ironinen tyyli vaan yksinkertaisesti toimii parhaiten nimenomaan noin. Se on oikeastaan jopa kaiken ydin. Kirjaa onkin järkevä ryhtyä lukemaan kuuntelemaan ainoastaan sillä oletusasetuksella, että tässä nyt nimenomaan halutaan piruilla jokaisen kirjassa vastaantulevan teeman ja henkilöhahmon kustannuksella.

Oma lopputulemani on, että salaa viihdyin kyllä kirjan parissa ja voisin iteasiassa suositellakin sitä juuri tällaisena "lenkkikuunnelmana" (ehdottomasti enemmän kuin esimerkiksi iltalukemisena tai koko perheelle ääneen luettuna satuna - toivottavasti kukaan ei vakavissaan edes harkitse jälkimmäistä vaihtoehtoa!), mutta loppua kohden aloin kyllä jo kaivata ihan muuta vaihtelua. Lisäksi kirja jätti jälkeensä jonkin hyvin epämääräisen myötätuntoisen, Holmalle osoitetun ajatuksen, joka kuuluu näin: Jospa se ura siitä vielä lähtee toivotunlaiseen nousuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti