Lisa Marie Bobby - Exäholisti: Kuinka pääset irti entisestä

Öö, hehe, kaverin puolesta tuli sitten luettua tämännäköinenkin kirja. No ei, vaan vakavastiottaen ajattelen, meille kaikille tekisi hyvää opiskella vähän hullaantumisen ja kiintymyksen psykologiaa sen ymmärtämiseksi, mitä omassa mielessä tapahtuu tapaamisen ja eron hetkellä. Vaikka tämä nyt olikin tällainen popularisoitu psykologiateemainen opus, niin ihan mielenkiintoisia juttuja siitä löytyi.

Lisa Marie Bobbyn Exäholisti: Kuinka pääset irti entisestä on ihan näppärä pikaopas kiintymyssuhteen muodostumisen ja rikkoutumisen psykologisista vaikutuksista. Siinä avataan evoluution ja biologian kautta syntynyttä merkitystä kiinnittyä toiseen ihmiseen ja hullaantua, ja prosessia, joka käynnistyy kun tämä muodostunut sidos katkaistaan. 

Kirjan pyrkimyksenä on epäilemättä tehdä erokäsittelystä ymmärrettävää ja inhimillistä - vaikka ympäristö saattaa toisinaan turhautua eroa vielä kuukausienkin päästä märehtivään surijaan, on siinä märehtimisessä ihan oikeastikin kyseessä esimerkiksi päihdeaddiktiosta irtautumisen kaltainen prosessi, joka ottaa aikansa. Kirjassa muun muassa viitataan hypoteesiin, jonka mukaan päihdeaddiktiot ovat mahdollisesti syntyneet ihmisen luontaisen rakastumisen tarpeen seurauksena - päihteet valtaavat samat aivojen alueet, jotka aktivoituvat rakastumisen seurauksena, aiheuttaen samankaltaisia kemiallisia reaktioita. Näin ollen myös vieroittumisprosessi on todellinen ja konkreettinen, eikä esimerkiksi pakonomaisesti eksän ympärillä pyörivissä ajatuksissa ole mitään ihmeellistä (vrt. huumevieroittautuja, jonka ajatukset pyörivät aineissa).

Kirjan loppuosa muodostuu exäholistien tarpeisiin räätälöidystä, AA-kerhoista tutuksi tulleesta 12-askeleen ohjelmasta, jossa eronnutta ohjataan työstämään tilannetta.

---

Tämä oli ihan semimielenkiintoista luettavaa. Etenkin kirjan alkuosa, jossa enemmänkin selitettiin himon ja rakastumisen prosesseja esimerkkien kautta. Osa tästä sisällöstä oli sellaista ihan mielenkiintoista yleishyödyllistä asiaa, eikä ihan ylenpalttista eroasioissa vellomista (mitä vähän pelkäsin kirjan olevan). Loppuosan 12-askeleen ohjelma sen sijaan tuntui paikoin vähän väkisin puristetulta, ja huomasin lukemisen lomassa miettiväni, että jos niitä kahtatoista askelta on vaikea keksiä, niin miksei tämä olisi voinut olla vaikkapa kymmenen askeleen ohjelma (yksi askel oli esimerkiksi päihdeaskelmia ilmeisesti mukaillen se, että ympäristöltä täytyy pyytää anteeksi. Wtf?).

Mutta siis joo, ihan luettavaa matskua. Sitä en osaa varmaksi sanoa, miten hyvin tämä toimisi esimerkiksi akuutin erokriisin keskellä, siinä vaiheessa kun on vaikea saada ruokaa kurkusta alas ja yksikin mollisävytteinen sointu saa aikaan uuden itkukohtauksen. Voi olla, että tämän lukeminen olisi parempi ajoittaa hetkeen, kun irtaantuminen on jo vähän paremmassa vauhdissa ja keskittyminen riittää opaskirjojen kahlaamiseen ja myös edes jonkinasteiseen sisäistämiseen. Omassa tilanteessani, jossa viimeisimmästäkin erosta alkaa olla jo puolisen vuotta aikaa, tämä tarjosi ihan hauskaa oheistietoa, joka kyllä myös vähän auttoi ymmärtämään, miksi se eksä saattaa edelleen putkahdella yllättäen mieleen hampaanpoiston jälkeisen hammassäryn kaltaisena haamutuntemuksena. Eli kyllä tämä siinä mielessä taisi olla ihan kannattava lukurupeama.

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Takakansi:

On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askerruttaa myös ystävyys talon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tervehtimässä.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka kuvaus englantilaisen yläluokan elämäntavasta sotienvälisenä aikana ja hovimestarin moninaisista velvollisuuksista, joihin sisältyi huolehtiminen lordin tärkeistä ulkomaisista vieraista, kuten Saksan ulkominiseristä von Ribbentropista, sekä "elämän tosiasioiden" opettaminen isännän 23-vuotiaalle kummipojalle. Silloisten ihanteiden ja perinteiden vaalijana Stevens tuntee nyt elävänsä kuin väärällä aikakaudella.

Ishiguron romaani sisältää haikean rakkaustarinan, kuvauksen ihanteiden traagisesta luhistumisesta ja oivaltavaa pohdintaa nykyihmisen velvollisuuksista muuttuvassa maailmassa.

 Booker-palkitusta Ptkän päivän illasta on tehty myös kiitelty elokuva, jossa pääosia esittävät Antony Hopkins ja Emma Thompson.

--- 

Ehdin pyöritellä Ishiguron Pitkän päivän ilta -teosta käsissäni pariinkin otteeseen kirjastossa käydessäni, mutta aluksi se jäi hyllyyn oletetun vakavamielisyytensä ja jopa raskautensa takia (niillä hetkillä tuntui, että etsin vähän toisenlaista luettavaa). Onneksi kuitenkin löysin oikeanlaisen hetken tälle tarinalle, sillä lukemisen aloitettuani huomasin pitäväni todella paljon tarinan tunnelmasta ja kerronnan tyylistä. Pitkän päivän ilta on jotenkin surumielisen kaunis ja haikea, jopa mietteliäs kertomus, joka henkii hienon englantilaisen kartanon loistoa, pinnan alla väreileviä suuria tunteita ja ensivaikutelman jälkeen paljon syvällisemmäksi osoittautuvia merkityksiä valintojen, sanojen ja tekojen taustalla. Ja ehdottomasti myös arvokkuutta. Todellakin lukemisen arvoinen, kaunis teos. 

David Goggins - Can't hurt me

Tähän väliin vähän rantatunnelmia ja motivaatiolukemista edessä häämöttävää maratonia ajatellen.

--

It can't hurt me on omaelämäkerrallinen teos David Gogginsin, amerikkalaisen ultramaratoonarin ja triathlonistin sekä Yhdysvaltain laivaston SEAL -erikoisjoukon jäsenen elämästä ja kurinalaisesta taistelusta kohti yhä suurempia haasteita ja itsensä ylittämisen hetkiä. Kirjassa kuvataan, kuinka huonoista kotioloista ponnistava Goggins opettelee yrityksen ja erehdyksen kautta kääntämään kivun, kaltoinkohtelun ja epäonnistumisen kokemuksia voimavaroiksi, onnistuen vähä vähältä työntämään fyysisen kantokykynsä rajoja kauemmas. 

Tarina seuraa Gogginsin elämää varhaisista vuosista nykyhetkeen, ja muistelmat koostuvat hyvin pitkälti äärirajoilla kamppailtujen hetkien kuvauksista ja myöhemmästä tilanteiden reflektoinnista - mitä olisi pitänyt tehdä toisin, kuinka ottaa opiksi, ja ennen kaikkea, kuinka pian epäonnistumisen jälkeen on mahdollista yrittää uudestaan. 

Reflektoinnin lisäksi kirja sisältää ihan konkreettisia ohjeita lukijalle; jokaista kappaletta seuraa haaste, jonka tarkoitus on ohjata lukijaa valjastamaan omia käyttämättömiä voimavarojaan käyttöön Gogginsin tyyliin (eli pyrkimään brutaalirehellisesti, kaunistelematta ja vailla tekosyitä kylmäpäisesti kohti tavoiteltua päämäärää ja parempaa versiota itsestä). Etenkin väsymyksen hetkellä itsensä on voitava kohdata; kivun ja uupumuksenkin keskellä on pystyttävä vastaamaan itselleen kysymykseen siitä mitä varten taistelen.

---

Pakko myöntää, It can't hurt me todellakin toimi motivaattorina ja kannustimena - nyt, juuri kirjan loppuun saateltuani, en malta odottaa, että pääsen haastamaan itseäni maratonilla. Tulen ihan satavarmasti hyödyntämään Gogginsin ajatusmalleja ja neuvoja tiukan paikan tullen - joskaan en usko olevani riittävän innostunut hyödyntämään kirjassa annettua metodia kokonaisuudessaan. Mutta intoa ja inspiraatiota Gogginsin ajatuksista ja hänen jakamistaan kokemuksista kyllä jollain synkän masokistisella tavalla saa (masokismi mainittu siksi, että kivusta ja tuskasta nauttiminen tuntuu mitä suurimmassa määrin ohjaavan Gogginsia kohti tavoitteitaan, ja sitä kohti hän viime kädessä ohjaa lukijaakin suuntaamaan).

Jospa se maraton näillä eväillä taittuisi!