Camilla Läckberg - Kivenhakkaaja

Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja on Fjällbacka-sarjan kolmas osa, jota tituleerataan läpimurtoteokseksi.

Fjällbackassa ollaan taas mysteerin äärellä, kun läheisestä vesistöstä löytyy nuoren tytön ruumis. Aluksi tapausta epäillään hukkumiseksi, mutta pian selviää, että kyseessä on murha. Aiemmista osista tuttu Fjällbackan poliisi Patrik Hedström kollegoineen ryhtyy selvittämään tapausta samalla, kun niin ikään aiemmista osista tuttu Erica Falck pysyttelee kotirintamalla hoitamassa pariskunnan vastasyntynyttä lasta. Nykyhetken ja murhatutkinnan kanssa rinnakkain tarinassa polveilee toinenkin, 1920-luvulta lähtevä tarina rikkaaseen perheeseen syntyneestä naisesta, jonka onnettomaksi kohtaloksi koitui pakkoavioliitto köyhän kivenhakkaajan kanssa. Vähän kerrallaan historialliset tapahtumat punoutuvat nykyhetkeen, ja pienen tytön murha alkaa selvitä.

---

Olen edelleen Läckbergistä vähän ristiriitaista mieltä. Tavallaan näitä on "ihan kiva" lukea - kerronta on sujuvaa, teksti helppoa ja nopealukuista -, mutta samalla se joku helppous ehkä myös vähän tökkii. Ainakin isoina annoksina nautittuna. Ehkä kirjojen kerrontatyyli on makuuni hivenen liiankin mutkatonta, vaikka juoni rakentuukin kohtalaisen hyvin koukuttavien käänteiden kautta.

Vaikka tämän nimenomaisen osan julistetaan olevan se läpimurtoteos, joka nosti Läckbergin tunnetuksi dekkarikirjailijaksi, pidin enemmän edeltävästä osasta. Tämä on nyt ihan vaan makuasia; tyylillisesti näissä kahdessa ei ollut isoja eroja, mutta jostain syystä kirjan luettuani pidin edeltävää osaa ovelammin punottuna.

Varmaan tulen lukemaan näitä Läckbergejä tasaisin väliajoin, näitä kun löytyy nopeasti lainaksi kotikaupungissa vieraillessani ja luettavan loppuessa kesken. Sarjana Fjällbacka menee tällä kokemuspohjalta kategoriaan ihan ok luettava, voisin tarttua uuteenkin osaan ihan huvikseni ja vain koska lukeminen ehti loppua kesken, mutta en jännityksellä odota saavani seuraavan osan käsiini.

Deborah Spungen - Nancy

Deborah Spungenin Nancy kertoo railakkaasta, päihteihdentäyteisestä punkkarielämästä sekä seurustelusta Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa julkisuuteen nousseen Nancy Spungenin elämästä hänen äitinsä ja perheensä silmin. Kirjassa Nancyn elämän vaiheita kuvataan syntymähetkestä aina hänen kuolemaansa saakka (Nancy löytyi 20-vuotiaana hotellihuoneesta puukotettuna. Poikaystävä Sidiä syytettiin murhasta, mutta lopullinen totuus on jäänyt epäselväksi. Sid itse kuoli huumeiden yliannostukseen joitain kuukausia myöhemmin).

Nancy on ahdistava ja surullinen tarina häiriintyneestä (kirjan suomenkielisessä versiossa Nancystä käytetty termi) nuoresta tytöstä, jonka elämä on kirjaimellisesti syntymästä lähtien pelkkää kaaosta, ahdistusta ja pelkoa. Kertojana on lapsensa elämää hyvin läheltä seuranneen Nancyn äiti; tarinan motiivina on oikaista median antamaa kuvaa hemmotellusta, huumeiden käyttöön ajautuneesta rikkaasta tytöstä, jota "oli lupa" halveksia julkisesti. Äidin mukaan Nancyä ei koskaan ymmärretty, ja hän olisi tarvinnut asianmukaista hoitoa, jota ei koskaan saanut. Tarinassa on heti ensimetreiltä lähtien kohtalonomaista tuntua tapahtumien alkaessa edetä kohti vääjäämätöntä (= Nancyn varhaista kuolemaa).

---

Kuten jo ylle kirjoitinkin, lukukokemus on kohtalaisen ahdistava. Päihteet, huumeet, sekoilu, oikean ja väärän välisen rajan hämärtyminen, äidin huoli tyttärestään - monta vaikeaa teemaa yhden kirjan kansien sisään mahdutettuna. Olen itse sitä sukupolvea, että "Sid ja Nancy" on jo vähän tuntemattomampi kauhuparivaljakko (joskin olen ehdottomasti törmännyt heihin ja kuunnellutkin Sex Pistolsia), mutta uskon, että etenkin heidän tarinaansa median kautta aikanaan seuranneille Nancyn äidin versio on saattanut olla silmiäavaava.

Nancy mainitaan usein klassikkoteoksena, joka kaikkien kannattaa lukea. Ahdistavuudestaan huolimatta ymmärrän kyllä kirjan saanutta asemaa - tarina haastaa yleisen käsityksen huumeiden käyttöön ajautumisesta (huonot kotiolot, yksi kokeilu johtaa toiseen jne), ja antaa ongelmakäytökselle ja vaikeuksille uudenlaisia syy-seuraussuhteita. Se myös antaa uudenlaista ymmärrystä mielenterveys- ja päihdeongelmaisten läheisten kohtamiin haasteisiin ja vaikeisiin päätöksiin; joskus voi olla niinkin, että vaikka kaikkensa tekee rakkaansa puolesta, sekään ei riitä. Kyllä minäkin olisin valmis toteamaan, että tämä kannattaa lukea. 

Jo Nesbo - Lepakkomies

Luin vuosi sitten pääsiäisen aikaan Nesboja (tarkemmin sanottuna Harry Hole- sarjan osat Punarinta, Suruton ja Veritimantit), ja halusin vähän ehkä nostalgiahengessä palata samoihin tunnelmiin näin tasan vuotta myöhemmin. Juuri päätökseen saattamani Lepakkomies on ensimmäinen osa Harry Hole -rikosromaanisarjasta, joka koostuu kaikkinensa (tämän postauksen julkaisuhetkellä) yhteensä kahdestatoista osasta. 

Sarjan ensimmäisessä osassa Harry Hole, hieman viinaan menevä mutta hämmästyttävän teräväpäinen oslolainen rikostutkija, lähetetään Australiaan selvittämään nuoren norjalaisnaisen murhaa. Tutkinnan edetessä tapahtumien kulku sekä motiivit alkavat vähitellen selvitä ja tunnelma tiivistyy - onko murhan takana se perinteisesti ensimmäisenä epäilty poikaystävä, vai ovatko tapahtumat osa laajempaa rikosvyyhtiä?

---

Tulin jo vuosi sitten siihen johtopäätökseen, että Nesbo on ihan "kelpo lukemista". Pidän hänen kerronnallisesta tyylistään, joka on suora, sarkastinen ja oivaltava. Turhaa jaarittelua ei mielestäni ole juuri nimeksikään, tapahtumat ovat raakoja, mutta verellä ja suolenpätkillä ei kuitenkaan lähdetä ihan loputtomasti mässäilemään. Nyt luettuani kahden pohjoismaisen dekkarikirjailijan - Läckbergin ja Nesbon - tuotantoa ihan peräjälkeen, voin ihan suoraan todeta, että Nesbo kolahtaa näistä enemmän. Tyyli on suorempi ja hahmot aidomman tuntuisia (olkoonkin, että myös hivenen stereotypisiä - päihdeongelmainen keski-ikäinen mies dekkarin päähenkilönä ei ainakaan liene varsinaisesti mitään uutta ja yllättävää...). Tähänastisen Nesbo-kokemuksen pohjalta voin myös todeta, että nämä dekkarit on hyvin nopeasti luettu - ei vähäisestä sivumäärästä, vaan tarinan vauhdikkaasta poljennosta johtuen. 

Se, mitä ainakin tästä Lepakkomiehestä tulen muistamaan esimerkiksi kuukauden päästä, onkin sitten toinen juttu. Tarina on kyllä mukaansatempaava, mutta ei ehkä siinä määrin omaperäinen tai shokeeraava, että se jäisi helposti mieleen. Voin ainakin rehellisesti tunnustaa, että kolmesta aiemmin lukemastani Nesbosta en muista juuri muuta kuin sen hyvän lukuflown... Toisaalta, silloin kun toiveena on lähinnä viihdyttävä ja rento lukukokemus vaikkapa juuri pääsiäisloman ratoksi, niin tarvitseeko tarinan jokaista yksityiskohtaa jälkikäteen muistaakaan.

Camilla Läckberg - Saarnaaja

Saarnaaja on toinen osa Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjasta. Pikkupoika löytää sattumalta nuoren naisen ruumiin, jonka vierestä poliisit löytävät myös kahden 1970-luvulla kadonneen naisen luurangot. Fjällbackassa käynnistetään murhatutkinta - juuri kuumimman turismisesongin aikaan -, päällimmäisenä pelkona on, että ennen mysteerin ratkeamista ruumiita ehtii ilmaantua vielä lisää. Syyllistä lähdetään etsimään aiempien, ratkeamattomien katoamistapausten viitoittamasta suunnasta; Saarnaajaksi kutsutun vapaakirkon pastorin perhepiiristä.

---

Luin Fjallbacka-sarjan ensimmäisen osan Jääprinsessa joitakin vuosia sitten. Tuolloin jäin vähän miettimään, onko Läckberg ihan "itseni tyylinen" kirjailija. Muistaakseni tuolloin luku-urakka vähän takkuili (voi olla, että pidin pidempää taukoa ja ehdin unohtaa kirjan alkupään tapahtumia), ja muutenkin joku kirjailijan kerrontatyylissä häiritsi.

Nyt toisen osan huomattavasti nopeammalla tahdilla läpiluettuani olen valmis loiventamaan jyrkkää kantaani, joskin olen kyllä edelleen myös osittain samaa mieltä.

Läckbergin tyyli on mielestäni suhteellisen jouhevaa ja tarinan tapahtumat etenevät sulavasti. Aiemmasta osasta en enää muista kovin paljoa, mutta ainakaan Saarnaajan en kokenut jäävän junnaavan paikoilleen. Tapahtumat edistivät tarinaa loogisesti, tarina sisälsi sopivan määrän cliffhangereita pitämässä jännitystä yllä, ja muutenkin lukukokemus oli ihan mukaansatempaava.

Lukemisen lomassa muistin kuitenkin, mikä aiemmin häiritsi, sama elementti oli nimittäin läsnä tässä toisessakin osassa: Minua jostain syystä nakertaa Läckbergin hahmojen karikatyyrimäisyys ja tietynlainen yksiulotteisuus (sama piirre, joka häiritsi myös  Hietamiehen kerronnassa). Koin lukiessani, että oikeastaan lähes jokainen hahmo esiteltiin melko pelkistävään tyyliin tietynlaiseksi, ja tämän jälkeen kyseinen hahmo pysyi silmiinpistävänkin uskollisesti hänelle annetussa roolissaan. Se, että hahmot eivät ole moniulotteisia, syö jotenkin siinä määrin pohjaa uskottavuudelta, että tulee vähän satukirjamainen fiilis. Etenkin dekkareiden kohdalla huomaan toivovani, että tunnelma olisi vähän enemmän aidon oloinen.

 Näistä ristiriitaisista tunnelmista huolimatta Läckberg on näiden kokemusten perusteella ihan mukavaa ajanvietettä ja lukemista kevyempää dekkarikirjallisuutta hakevalle. Tulen tätä Fjallbacka-sarjaa varmasti itsekin vielä kahlaamaan lisää, ihan jo siitäkin syystä että niitä löytyy valmiina hyllystä. Lukukokemus on varmasti ihan mukiinmenevä, jos ennakko-oletuksena ei ole mikään hyytävä, aidon tuntuinen ja raaka murhamysteeri, vaan enemmänkin rennommalla otteella kirjoitettu, mukaansa tempaava tarina.