Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on kertomus joutilaasta kesäpäivästä ja kolmesta nuoresta kaverista, jotka päättävät kuluttaa sen noppaa pelaten ja kaljaa juoden. Helteinen kesäpäivä etenee yllättävien päähänpistojen, surkeiden sattumusten ja satunnaisten kohtaamisten kautta kohti päätöstään - vähän siihen tyyliin kuin pussikaljotteluun varatun kesälomapäivän voisi olettaakin etenevän. Kautta tarinan tunnelma on laiskan joutilas ja humalanhuuruinen, mutta jollain käsinkosketeltavalla tavalla aidon pussikaljahenkinen. Tarina kirvoitti omiakin muistoja joidenkin vuosien takaa, ja jätti jälkeensä kesäisen tunnelman.

Pussikaljaromaani valikoitui luettavaksi vähän ehkä erikoiseesta syystä; tarvitsin viikonlopun vaellusreissulle lukemista, ja oikeastaan ainoana kriteerinä oli löytää mahdollisimman kevyt ja rinkkaan hyvin mahtuva kirja. Suoritin lähtöaamuna hyvin pikaisen kirjastoreissun, ja nappasin hyllystä suunnilleen ensimmäisen riittävän kevyeltä tuntuvan ja ei-liian-hurjalta vaikuttavan pokkarin (yksin teltassa yöpyessä mitkään jännitysteemat eivät jotenkin houkutelleet...). Muutamaa aukeamaa pidemmälle en tosin itse vaellusreissulla tarinassa edennyt, osin johtuen siitä että eräilyaika meni ihan ruuanlaittoihin, patikointiin ja leirin virittelyyn, mutta osin kyllä myöskin siksi, että kirjan kerrontatyyli alkoi jo alkumetreillä tökkiä.

Kesäisestä otteestaan huolimatta en näin jälkikäteen lähtisi kyllä kovinkaan herkästi suosittelemaan Pussikaljaromaania eteenpäin. Nimittäin, vaikka vaellusreissulta kotiuduttuani päätin, että tämähän luetaan loppuun nyt kun on kerran aloitettu, niin sain kyllä urakoida aika ankarasti päätöksessä pysyäkseni. Lukukokemukset ja mieltymykset ovat tietysti aina yksilöllisiä, mutta ainakin minä koin tarinan kerrontatyylin jotenkin hankalaksi ja yleisvaikutelman tylsäksi. Kerronta on melko kuvailevaa (mikä ei itsessään ole huono asia!), mutta samalla jotenkin rönsyistä ja siinä määrin lillukanvarsiin takeruvaa, että ainakin allekirjoittaneen mielenkiinto tuppasi lukemisen lomassa karkailemaan. Kuten hellepäivän mittaiselta pussikaljarupeamalta olettaa sopiikin, kovin paljon ei päivän aikana ehtinyt myöskään tapahtua, ja tämä teki tarinan pariin palaamisesta jotenkin nihkeää - en jäänyt missään vaiheessa kirjan syrjään laittaessani jännittämään, että mitähän seuraavalla sivulla mahtaa tapahtua. Pikemminkin unohdin, mitä olin edellisellä kerralla lukenut ja mikä vuorokaudenaika tarinassa oli meneillään. 

Ehkä tämä jonain huolettomana ja kiireettömänä kesälomapäivänä menisi. Tai joskus keskellä talvea kun on oikein kovasti kesää ikävä. Silloin, kun on tarinan henkilöiden kanssa samassa, laiskan joutilaassa mielentilassa itsekin, eikä edes odota mitään sen suurempaa tapahtuvaksi.

Dan Brown - Enkelit ja demonit

Dan Brownin Enkelit ja demonit jatkaa Da Vinci -koodista tutun symbologi Robert Langdonin vauhdikkaita seikkailuja uskonnollisten teemojen ja symboliikan parissa. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Vatikaaniin, jossa uuden paavin valintaan johtava konklaavi saa dramaattisen ja uhkaavan käänteen, kun historiallisesti tieteen ylivaltaa julistaneeksi ja kirkon mahtia kritisoineeksi Illuminati-salaseuraksi itseään nimittävä taho ryhtyy niin sanotusti heittelemään kapuloita rattaisiin. Hyvin varhaisessa vaiheessa selviää, että vaarassa ei ole ainoastaan perinteikäs paavinvalintarituaali, vaan koko Vatikaanin kohtalo.

---

Pidän Dan Brownin kirjoista. Niihin on onnistuttu hämmentämään sopiva cocktail jännitystä, historiaa, strategisia koukkuja ja yllättäviä käänteitä. Tämä on neljäs teos, jonka olen Brownilta lukenut, eivätkä odotukset petä tälläkään kertaa.  Aiemmat lukemani Brownit ovat Meteoriitti, Da Vinci -koodi sekä Alku - enkä rehellisesti sanottuna edes osaisi laittaa näitä mihinkään paremmuusjärjestykseen.

Jos nyt jotain laimeampia havaintoja pitäisi tehdä, niin Brownin tarinallinen tyyli ja rakenne alkavat tulla vähitellen tutuiksi. Tuntuu melkein, kuin näissä kaikissa teoksissa olisi noudatettu jotain samaa, ennalta määrättyä sapluunaa (mikä on kyllä siinä mielessä ihan ok, että sehän toimii). Tätä samaa kaavamaisuutta olen kyllä havainnut muidenkin kirjailijoiden kohdalla (ainakin Nesbo, Läckberg), ja onhan se tietysti se tekijä, joka tekee tietystä kirjailijasta tyyleineen "tutun". Jos siis on pitänyt noista ylle listaamistani aiemmin lukemistani Brownin teoksista, pitää kyllä hyvin, hyvin suurella todennäköisyydellä tästäkin.

Brown kuuluu itsellä niihin kirjailijoihin, joiden teoksille haluaisi oikein etsiä sopivia lukuhetkiä. Suunnittelen jo parhaillani ottavani seuraavan lukemattoman Brownin jännittäväksi mökkilukemiseksi lomalla, kun voi rauhassa ja keskeytyksettä ahmia nopetampoisen jännitysseikkailun vaikka yhdeltä istumalta. 

Miika Nousiainen - Pintaremontti

Miika Nousiaisen Pintaremontti on kevyellä, humoristisella otteella kerrottu tarina parinmuodostukseen, perheellistymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin ylipäänsäkin liittyvistä teemoista. Yhden toiveet ovat toisen haasteita ja sukupolvien välinen kuilu sekä kasvaa että pienenee tarinan edetessä, kun toiveita jälkikasvusta tai kumppanin löytymisestä (tai lesken tapauksessa löytämättä jättämisestä) asetetaan suvun voimin tietämättä koko totuutta. Mukaan mahtuu niin surkeita sattumuksia kuin häitä ja hautajaisiakin.

---

En ole aiemmin perehtynyt Nousiaisen kirjalliseen tuotantoon, mutta hänen huumorinsa on tuttua Hyvät ja huonot uutiset -televisiosarjasta (jota olen nähnyt jokusen satunnaisen jakson verran). Kirjassa viljellään paljon sitä samaa sarjasta tuttua huumoria ja tilannekomikkaa, ja oikeastaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien oli läsnä joku tuttuuden tunne. Ainakaan tämä teos ei siis tuonut esiin mitään uutta, piiloon jäänyttä kulmaa Nousiaisen huumorista tai tarinankerronnasta, vaan oli sitä "tuttua Nousiaista" - tai näin ainakin itse koin.

Kuitenkin, siitä huolimatta että tavallaan pidän Nousiaisen oivaltavasta huumorista, en voi sanoa, ettäkö tämä teos olisi jäänyt mitenkään erityisesti mieleen. Vaikka tarinan teemat olivatkin huumorikuorrutteensa takana melko kipeitä ja hahmojen tilanteet ymmärrettäviä ja samaistuttavia, jäin jostain syystä vähän kylmäksi ja ehdin pitkästyä tarinan aikana. Ehkä se johtuu juuri siitä, että kerronta eteni tragikoomisten sattumusten kautta, mutta mitään suuren suurta tunnelman tiivistymistä ja käännekohtaa ei tapahtunut. Voi myös ihan puhtaasti olla kyse siitä, että vaikka tällaiset kevyehköt humoristiset teokset voivat toimia hyvinä "välipaloina", olisin kaivannut jotain syvällisempää ja ehkä vaikealukuisempaa tai enemmän mukaansa tempaavaa teosta tähän väliin. Niin tai näin, luonnehtisin Pintaremontin tarjoavan ihan ookoon nopean ja kevyen lukukokemuksen.