Virpi Hämeen-Anttila - Päivänseisaus

Paremman puutteessa ja liian laiskana raahautumaan kirjastoon kaivelin omista hyllyistä vielä lukemattomia kirjoja. Tällä kertaa lukulistalle valikoitui Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus, jonka olin saanut vuosikausia sitten mummoltani lomalukemiseksi hänen siivoillessa kaappejaan. 

Päivänseisaus on arkinen tarina aikuisesta rakkaudesta, musiikista ja menneisyyden solmujen selvittelystä. Päähenkilöitä on kaksi, kvartetissa alttoviulua soittava ja musiikkia työkseen myös opettava eronnut kolmen lapsen äiti Paula, sekä Englannissa asuva isänsä kuolinpesän siivouksen takia Suomeen palannut Erik. Molemmat ovat viisissäkymmenissä, eronneita ja auttamattoman epämääräiseen, menneen ja tulevan väliseen tilaan jämähtäneitä. Paula tuskailee edelleen viiden vuoden takaisen eron ja sisarensa äkillisen kuoleman aiheuttamien sekavien tunteiden kanssa, Erik puolestaan käsittelee lapsudentraumojaan ja epäonnistumistaan kirjailijan uralla. Näiden kahden mielestäni jopa kohtalaisen melankolisen hahmon yllättävä kohtaaminen ja ystävyys saa lopulta kummankin asiat sysättyä takaisin raiteilleen.

---

Jos nyt ihan suoraan sanon, niin tämä ei nyt kyllä ollut minun juttuni. Voi olla, että en yksinkertaisesti kuulu kohderyhmään - koin henkilökohtaisesti, että tarttuma- ja samaistumispintaa tarinan hahmoihin oli todella vähän -, eikä tarina itsessään ollut mitenkään erityisen moniulotteinen tai voimakkaita tunteita herättävä. Se oli suorastaan vähän tylsä ja masentava.

Erilaisten lukukokemusten kanssa on tietysti muistettava aina, että se kokemus on myös paljon sidoksissa lukijaan. Kuten tuossa ylempänä sivusinkin, uskon, etten ollut tämän kirjan kohderyhmää, ja se on epäilemättä vaikuttanut kokemukseeni. Voi olla, että päähenkilöiden kanssa samojen ongelmien kanssa painiskeleva löytäisi tarttumapintaa huomattavasti enemmän, ja tällainen arkinen ja suuria yllätyksiä sisältämätön tarina puhuttelisi häntä jollain ihan uudella tasolla. Minulle avioerot, kuolinpesät, ex-miehet ja lapsuuden traumoihin keski-iässä palaamiset aiheuttavat kuitenkin tässä omassa elämäntilanteessani lähinnä puistatuksia. 

En ole tutustunut aiemmin Hämeen-Anttilan kirjallisuuteen, ja on ihan mahdollista, ettei Päivänseisaus yksinkertaisesti ollut sitä terävintä kärkeä tai parhaiten juuri kaltaiselleni lukijalle sopiva teos. Ehkä annan tälle kirjailijalle joskus vielä uuden mahdollisuuden, ja luen vaikkapa hänen ensimmäisen teoksensa Suden vuosi, josta ainakin pikaisen googlailun perusteella tulee vähän positiivisempi vaikutelma.

Niklas Natt och Dag - 1794 : Elävien haudasta

Niklas Natt oc Dagin 1794 on hyytävä ja inhorealistinen, 1700-luvun lopun Tukholmaan sijoittuva murhamysteeri. Nuori nainen löytyy hääyönsä jälkeen lähes tunnistamattomaksi raadeltuna. Aluksi tapauksesta syytetään susilaumaa, mutta melko pian selviää, että verityö onkin ihmisen tekosia. Koska muut tahot ovat haluttomia ottamaan tapauksen tutkintaansa, kääntyy vainajan äiti lopulta entisen veteraanin ja aiemmastakin osasta tutun Mickel Cardellin puoleen.

---

 Niklas Natt och Dagin toinen teos tuntuu hyvinkin kiinteältä jatko-osalta ensimmäiselle, vaikka varsinainen murhamysteeri on eri. Toisen osan loppuratkaisuun jätetyistä aukoista sekä pikaisesta googlailusta päätellen sarja on saamassa myöhemmin lisääkin jatkoa, ja se tulee ilmeisesti kokonaisuudessaan muodostamaan trilogian. 

Luin Niklas Natt och Dagin esikoisteoksen 1793 reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen olen kohtalaisen kovastikin odottanut saavani seuraavan osan käsiini. Lukemani nykyhetkeen sijoittuvan dekkarikirjallisuuden jälkeen historiaan sijoittuva tarina tuntui jotenkin raikkaalta. Myöskin Natt och Dagin raaka ja inhonväristyksiä aikaansaava kuvailutyyli raakuuksineen jostain syystä upposi. 

Pidin myös toisesta osasta, joskaan en ehkä ihan yhtä paljon kuin ensimmäisestä. Voi tietysti olla, että odotukset olivat jo lähtöasetelmassa hieman liian korkealla, mutta ensimmäisen puolikkaan jälkeen koin tarinan ehkä jäävän vähän junnaamaan. Moneen muuhun, kokonaisuudessaan hitaampitempoisesti etenevään tarinaan verrattuna tuntuu tosin jotenkin liioitetulta edes puhua mistään junnaamisesta - kyllä Natt och Dagin jaarittelematon kerronta ja tiivistunnelmainen tahti ovat kuitenkin siinä määrin läsnä läpi kirjan.

Näiden kahden teoksen perusteella voisin hyvinkin suositella Natt och Dagia dekkareista pitävälle mutta nykyajan miljööseen vähän kyllästyneelle lukijalle. Tai ei toki tarvitse olla edes kyllästynyt, sillä historiallisen kontekstin lisäksi Natt och Dagin valtti on ehdottomasti rujo kuvailutyyli ja raakuuksia vilisevät tapahtumat. Tarinoissa lukijan itsensä tekemä salapoliisityö ei ehkä ole niinkään etualalla (tai ehkä tarkemmin ajateltuna oli ensimmäisessä osassa; ei kuitenkaan toisessa), mutta sujuva kerronta ja tarinan eteneminen ovat ne tekijät, jotka imaisevat mukaansa. Oikein viihdyttävää, synkkätunnelmaista lukemista.

J.R.R Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Kuninkaan paluu

Sain viikonloppuna päätökseen Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogian. Vihdoin. Kokonaisuudessaan tämä vajaan kolmen viikon LotR-lukurupeama oli kyllä sen verran intensiivinen, että olen helpottunut päästessäni vaihteeksi palaamaan vähän kevyemmän luettavan pariin.

Mutta, pidemmittä puheitta:

Kuninkaan paluu on siis hobittien ja muiden Tolkienin taikamaailman hahmojen seikkailusta kertovan trilogian päätösosa. Siinä missä ensimmäisen osan tarina etenee pääasiassa yksitasoisesti ja toinen osa kahdessa tasossa, löytyy päätösjaksosta peräti kolmaskin kaista, kun ensimmäisessä osassa yhtenä rykelmänä matkaan lähtenyt sormusretkikunta jatkaa hajaantumistaan. Rinnakkaisten tarinoiden seuraaminen lisää jännitystä ja tarinan koukkuja - ainakin minä huomasin yhden tarinan juonikäänteitä seuratessa välillä pohtivani, mitä muille hahmoille mahtaa tarinan tapahtumahetkellä kuulua. 

En halua mennä juonikäänteisiin tässä nyt sen tarkemmin, mutta kuten yleisesti päätösjaksojen luonteeseen kuuluu, saavuttaa mahtisormuksen tarina kliimaksinsa tässä kolmannessa osassa, kun Keski Maan ja sormuksen ympärille kytkeytyvien hahmojen kohtalo sinetöidään. 

---

Kuten jo alkuun kirjoitin, olen tavallaan helpottunut siitä, että luku-urakka on ohi. Uskoisin, että tämän kaltainen tunne on aika tavallinen näinkin pitkän lukurupeaman päätteeksi, olisipa tarina ollut miten nautinnollinen tahansa. Jos ennen LotRiin tarttumista kaipasinkin pysyvyyttä ja sitä, etteivät hahmot ja tarinan tyyli vaihdu parin päivän välein, olen nyt enemmän kuin huojentunut tietäessäni, että hobitit ja haltiat vaihtuvat taas tavallisiin ihmisiin ja miljöö vähemmän taianomaiseksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain trilogian luettua. Tarina jää varmasti vielä pitkäksi aikaa mieleen, ja on ihan mahdollista, että esimerkiksi vuoden päästä samoihin aikoihin ikävöin tunnelmaa, jota kannoin lukurupeaman myötä mukanani. Olen lisäksi varma, että luen Tolkienia lisää myöhemmin - mutta en todellakaan ihan heti perään.

J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Kaksi tornia

Tolkienin trilogin toinen osa on nyt taputeltu, päättyvän viikonlopun kunniaksi mokkapalan kera. :)

Kaksi tornia jatkaa hobittien ja muiden Tolkienin taikamaailman olentojen ensimmäisessä osassa (Sormuksen ritarit) alkanutta matkaa, jonka päämääränä on tuhota paha taikasormus ennen kuin se päätyy tarinan pääpahiksen, Sauronin, käsiin. Siinä missä ensimmäisessä osassa pohjustettiin tunnelmaa ja saateltiin sormusretkikunta matkaan, siirtyy kerronta toiseen osaan tultaessa kaksitasoiseksi retkikunnan jäsenten teiden erkaantuessa. Tunnelma muuttuu askel askeleelta uhkaavammaksi synkän määränpään lähestyessä. Liittolaisia tarvitaan, mutta kaoottiseessa sotatilassa luottamus matkan varrella kohdattuihin muihin taikamaailman olentoihin on aina enemmän tai vähemmän vaakalaudalla. Etenkin silloin, kun matkassa on vallanjanoisia puoleensa vetävä taikasormus.

---

Muistan lukeneeni jostain mielipiteen, että  Tolkienin trilogian toinen osa imaisee lukijansa tarinan pyörteisiin ensimmäistä osaa huomattavasti paremmin. Yhdyn ehdottomasti tähän mielipiteeseen - nyt toisen osan luettuani tuntuu melkein, kuin ensimmäinen osa olisi ollut vasta lämmittelyä ja pohjustusta. Siinä missä Sormusten ritarit piti sisällään useammankin vähän väljähtäneeksi ja pitkäksi venähtäneen kohtauksen, en ainakaan näin jälkikäteen lukukokemusta mielessäni taaksepäin kelatessa muista kokeneeni samaa tämän toisen osan kohdalla. 

Myös kerronta oli nyt jotenkin paljon jouhevampaa. Tarinassa oli enemmän koukkuja ja jännitystä, vähemmän jaarittelua ja "turhia kohtauksia" (kuten Bombadilin talo ensimmäisessä osassa!).  Toisen osan tullessa päätökseen ilmassa on selvästi kunnon seikkailun tuntua. Tällä hetkellä odotan ihan sormet syyhyten, että pääsen kolmannen osan kimppuun.

Edeltävien kappaleiden hypetyksestä huolimatta pysyn kuitenkin edelleen siinä kannassa, että Taru Sormusten herrasta -trilogiaa ei kannata valita luettavaksi silloin, kun aikaa lukemiselle on vain vähän käytettävissä. Vaikka tämä toinen osa tempaisi ihan uudella tavalla mukaansa, olen melko varma, että tarina olisi ehtinyt väljähtää, jos olisin yrittänyt kahlata sitä eteenpäin "tunti siellä tunti täällä" -taktiikalla useiden viikkojen aikajänteellä. Sain luettua toisen osan vajaassa viikossa istumalla kirjan ja teemukin kanssa sohvannurkassa useamman tunnin joka ilta. Vähän rennompikin tahti olisi varmasti riittänyt pitämään tarinan imua yllä, mutta kyllä Tolkienin trilogia kuuluu mielestäni myös näin toisen ja vauhdikkaammankin osan jälkeen kategoriaan, että puolen tunnin lukupätkissä tarina ei vaan kertakaikkiaan etene yhtään mihinkään.

Tarinan päätöstä odotellessa. Peukut pystyyn, että seikkailu vetää hyvin loppuun saakka!

J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia lienee sen verran "klassikkokamaa", että juonta ja perusideaa ei tarvinne kovin tarkkaan referoida. Pääpiirteissään kyseessä on haltioita, velhoja, hobitteja ja örkkejä vilisevään fantasiamaailmaan sijoittuva tarina, jonka kulmakivenä on pahan, vallanjanoisen Sauronin havittelema, mahtavat voimat omaava taikasormus. Surkeiden sattumusten kautta sormus päätyy Frodo-nimisen hobitin haltuun. Siitä huolimatta, että hobitit ovat pieniä, vaatimattomia ja omassa turvallisessa elinpiirissään viihtyviä olentoja, päätetään, että sormus on tuhottava, ja että juuri tämän vaatimattoman sormuksen haltijan on määrä näytellä tärkeää osaa operatiossa. Tästä alkaa seikkailu, joka johdattaa lukijan Tolkienin taikamaailman ytimeen.

Sarjan ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit, kuvaa seikkailun alkuvaiheita - sitä, kuinka ikuisesti kadonneeksi kuvitellun mutta todellisuudessa jo pidempään hobittien hallussa olleen sormuksen merkitys alkaa vähitellen paljastua koko taikamaailmalle; sen pahalle, oikealle, omistajalle mukaanlukien. Hyvän puolella taistelevat viisaat lyövät päänsä yhteen ja päättävät, että ainoa vaihtoehto on lähteä vaaralliselle matkalle, jonka tavoitteena on päästä sormuksesta eroon ikiajoiksi. Matkaan myös lähdetään, ja vaikka ensimmäisen osan tullessa päätökseensä taivalta on jo taitettu tovi, tuntuu melkein, kuin seikkailu olisi vasta alkamassa.

---

Tolkienin LotR-trilogia tuntuu jakavan hyvin voimakkaasti lukijakuntaansa. Osa vaikuttaa suorastaan uskonnollisella otteella julistavan Tolkienin olevan fantasiakirjallisuuden suurin jumala, ja Taru Sormusten herrasta -trilogian olevan ehdottomasti kaikkien fantasiakirjojen äiti ja isä, tarinoiden tarina. Sitten on niitä, jotka toteavat suoraan ainakin tarinan kirjaversion olleen tylsä ja pitkäveteinen.

Luulisin, että kuulun itse - ainakin tässä vaiheessa luku-urakkaa - johonkin näiden kahden välimaastoon. Tai ainakin pystyn osin samaistumaan kumpaankin näkökantaan.

Yritin nimittäin 14-vuotiaana lukea trilogian ensimmäistä osaa. Olin tarinasta ja sen lukemisesta etukäteen todella innoissani - siitäkin huolimatta, etteivät elokuvat olleet jättäneet jälkeensä mitään erityistä "wow"-efektiä. Olin kuitenkin Tolkienin tarinankertojan maineen perusteella ehdottoman varma, että olin saanut käsiini kaikkein uskomattomimman seikkailun, enkä kykenisi laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä aukeamaa.

Niinpä luin, luin ja luin. Eikä tarina edennytkään yhtään mihinkään - tai siltä minusta silloin tuntui. Pääsin Tom Bombadilin talolle asti, ja tämän ärsyttävän, iloluontoisen, lauleskelevan sivuhahmon "hei, nöpö, iloinen!" -huudahdukset olivat se viimeinen niitti. Laskeskelin, että jos tätä pitkäveteistä tarinaa on vielä edessä noin 800 sivua, vastaavanlaisia bombadilejä ehtii tulla vastaan vaikka kuinka monta. Ei kiitos. 

Tästä tuli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, jotka olen koskaan jättänyt kesken.

Aina näihin päiviin saakka olen sijoittanut Tolkienin oikeastaan kaikkien hänen kirjojensa osalta kategoriaan "pitäisi varmaan sivistyksen nimissä lukea, mutta todellisuudessa aion tarttua näihin seuraavan kerran vasta siinä vaiheessa kun maailmasta loppuvat tarinat kesken".

Kunnes eräänä iltana jokunen viikko tapaperin aloin ikävystyä liian nopeasti eteneviin ja päättyviin tarinoihin. Siihen, että monta kertaa viikossa saa olla hyvästelemässä edellisen tarinan hahmoja. Aivan yllättäen muistin Tolkienin, ja jostain syystä sellainen viipyilevä, fantasiamaailmaa yksityiskohtaisen tarkasti kuvaileva tarina alkoi aivan uudella tavalla kiehtoa.

Nyt ensimmäisen osan luettuani lukuintoni ei ole kadonnut mihinkään. Bombadil ei edelleenkään kuulu suosikkihahmoihini, mutta Tolkienin taikamaailmassa vallitseva luonnonläheinen tunnelma viehättää sitäkin enemmän. Lukiessa voisin melkein kuvitella itseni sormusretkikunnan mukaan samoilemaan luonnon äärelle. Tarinan tunnelma toi myös elävästi mieleeni omat luontoseikkailuni, ja inspiroi itseasiassa jopa siinä määrin, että aloin suunnitella omia tulevan kesän vaellusreissujani. 

Mitä itse Taru Sormusten herrasta -trilogian ensimmäiseen osaan tulee, niin sanoisin, että tarinaa kannattaa lähestyä ilman liian suuria ennakko-oletuksia (tai elokuvien muovaamaa käsitystä). Tälle on annettava aikaa - kahden tunnin viikkolukutahdilla suosittelisin jättämään Taru Sormusten herrasta-trilogian odottelemaan sopivampaa hetkeä. Mitään Dan Brown -tyylistä tiivistunnelmaista, mukaansa tempaavaa ja juonikäänteitä vilisevää seikkailua on ainakin ensimmäisen osan perusteella turha odottaa, mutta kyllä Tolkienin taikamaailma on ihan vertaansa vailla, kunhan antaa itselleen aikaa ja luvan viipyillä tarinan maailmassa.

Ja muille Bombadil-vihaajille vielä tiedoksi: ainakaan ensimmäisen osan perusteella ei tarvitse pelätä, että koko tarina vilisisi vastaavanlaisia, ärsytyskäyrää nostavia hahmoja. Ne muut, tarinassa huomattavasti enemmän esiintyvät hahmot ovat kyllä ihan siedettäviä. :)