Paremman puutteessa ja liian laiskana raahautumaan kirjastoon kaivelin omista hyllyistä vielä lukemattomia kirjoja. Tällä kertaa lukulistalle valikoitui Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus, jonka olin saanut vuosikausia sitten mummoltani lomalukemiseksi hänen siivoillessa kaappejaan.
Päivänseisaus on arkinen tarina aikuisesta rakkaudesta, musiikista ja menneisyyden solmujen selvittelystä. Päähenkilöitä on kaksi, kvartetissa alttoviulua soittava ja musiikkia työkseen myös opettava eronnut kolmen lapsen äiti Paula, sekä Englannissa asuva isänsä kuolinpesän siivouksen takia Suomeen palannut Erik. Molemmat ovat viisissäkymmenissä, eronneita ja auttamattoman epämääräiseen, menneen ja tulevan väliseen tilaan jämähtäneitä. Paula tuskailee edelleen viiden vuoden takaisen eron ja sisarensa äkillisen kuoleman aiheuttamien sekavien tunteiden kanssa, Erik puolestaan käsittelee lapsudentraumojaan ja epäonnistumistaan kirjailijan uralla. Näiden kahden mielestäni jopa kohtalaisen melankolisen hahmon yllättävä kohtaaminen ja ystävyys saa lopulta kummankin asiat sysättyä takaisin raiteilleen.
---
Jos nyt ihan suoraan sanon, niin tämä ei nyt kyllä ollut minun juttuni. Voi olla, että en yksinkertaisesti kuulu kohderyhmään - koin henkilökohtaisesti, että tarttuma- ja samaistumispintaa tarinan hahmoihin oli todella vähän -, eikä tarina itsessään ollut mitenkään erityisen moniulotteinen tai voimakkaita tunteita herättävä. Se oli suorastaan vähän tylsä ja masentava.
Erilaisten lukukokemusten kanssa on tietysti muistettava aina, että se kokemus on myös paljon sidoksissa lukijaan. Kuten tuossa ylempänä sivusinkin, uskon, etten ollut tämän kirjan kohderyhmää, ja se on epäilemättä vaikuttanut kokemukseeni. Voi olla, että päähenkilöiden kanssa samojen ongelmien kanssa painiskeleva löytäisi tarttumapintaa huomattavasti enemmän, ja tällainen arkinen ja suuria yllätyksiä sisältämätön tarina puhuttelisi häntä jollain ihan uudella tasolla. Minulle avioerot, kuolinpesät, ex-miehet ja lapsuuden traumoihin keski-iässä palaamiset aiheuttavat kuitenkin tässä omassa elämäntilanteessani lähinnä puistatuksia.
En ole tutustunut aiemmin Hämeen-Anttilan kirjallisuuteen, ja on ihan mahdollista, ettei Päivänseisaus yksinkertaisesti ollut sitä terävintä kärkeä tai parhaiten juuri kaltaiselleni lukijalle sopiva teos. Ehkä annan tälle kirjailijalle joskus vielä uuden mahdollisuuden, ja luen vaikkapa hänen ensimmäisen teoksensa Suden vuosi, josta ainakin pikaisen googlailun perusteella tulee vähän positiivisempi vaikutelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti