Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia lienee sen verran "klassikkokamaa", että juonta ja perusideaa ei tarvinne kovin tarkkaan referoida. Pääpiirteissään kyseessä on haltioita, velhoja, hobitteja ja örkkejä vilisevään fantasiamaailmaan sijoittuva tarina, jonka kulmakivenä on pahan, vallanjanoisen Sauronin havittelema, mahtavat voimat omaava taikasormus. Surkeiden sattumusten kautta sormus päätyy Frodo-nimisen hobitin haltuun. Siitä huolimatta, että hobitit ovat pieniä, vaatimattomia ja omassa turvallisessa elinpiirissään viihtyviä olentoja, päätetään, että sormus on tuhottava, ja että juuri tämän vaatimattoman sormuksen haltijan on määrä näytellä tärkeää osaa operatiossa. Tästä alkaa seikkailu, joka johdattaa lukijan Tolkienin taikamaailman ytimeen.
Sarjan ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit, kuvaa seikkailun alkuvaiheita - sitä, kuinka ikuisesti kadonneeksi kuvitellun mutta todellisuudessa jo pidempään hobittien hallussa olleen sormuksen merkitys alkaa vähitellen paljastua koko taikamaailmalle; sen pahalle, oikealle, omistajalle mukaanlukien. Hyvän puolella taistelevat viisaat lyövät päänsä yhteen ja päättävät, että ainoa vaihtoehto on lähteä vaaralliselle matkalle, jonka tavoitteena on päästä sormuksesta eroon ikiajoiksi. Matkaan myös lähdetään, ja vaikka ensimmäisen osan tullessa päätökseensä taivalta on jo taitettu tovi, tuntuu melkein, kuin seikkailu olisi vasta alkamassa.
---
Tolkienin LotR-trilogia tuntuu jakavan hyvin voimakkaasti lukijakuntaansa. Osa vaikuttaa suorastaan uskonnollisella otteella julistavan Tolkienin olevan fantasiakirjallisuuden suurin jumala, ja Taru Sormusten herrasta -trilogian olevan ehdottomasti kaikkien fantasiakirjojen äiti ja isä, tarinoiden tarina. Sitten on niitä, jotka toteavat suoraan ainakin tarinan kirjaversion olleen tylsä ja pitkäveteinen.
Luulisin, että kuulun itse - ainakin tässä vaiheessa luku-urakkaa - johonkin näiden kahden välimaastoon. Tai ainakin pystyn osin samaistumaan kumpaankin näkökantaan.
Yritin nimittäin 14-vuotiaana lukea trilogian ensimmäistä osaa. Olin tarinasta ja sen lukemisesta etukäteen todella innoissani - siitäkin huolimatta, etteivät elokuvat olleet jättäneet jälkeensä mitään erityistä "wow"-efektiä. Olin kuitenkin Tolkienin tarinankertojan maineen perusteella ehdottoman varma, että olin saanut käsiini kaikkein uskomattomimman seikkailun, enkä kykenisi laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä aukeamaa.
Niinpä luin, luin ja luin. Eikä tarina edennytkään yhtään mihinkään - tai siltä minusta silloin tuntui. Pääsin Tom Bombadilin talolle asti, ja tämän ärsyttävän, iloluontoisen, lauleskelevan sivuhahmon "hei, nöpö, iloinen!" -huudahdukset olivat se viimeinen niitti. Laskeskelin, että jos tätä pitkäveteistä tarinaa on vielä edessä noin 800 sivua, vastaavanlaisia bombadilejä ehtii tulla vastaan vaikka kuinka monta. Ei kiitos.
Tästä tuli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, jotka olen koskaan jättänyt kesken.
Aina näihin päiviin saakka olen sijoittanut Tolkienin oikeastaan kaikkien hänen kirjojensa osalta kategoriaan "pitäisi varmaan sivistyksen nimissä lukea, mutta todellisuudessa aion tarttua näihin seuraavan kerran vasta siinä vaiheessa kun maailmasta loppuvat tarinat kesken".
Kunnes eräänä iltana jokunen viikko tapaperin aloin ikävystyä liian nopeasti eteneviin ja päättyviin tarinoihin. Siihen, että monta kertaa viikossa saa olla hyvästelemässä edellisen tarinan hahmoja. Aivan yllättäen muistin Tolkienin, ja jostain syystä sellainen viipyilevä, fantasiamaailmaa yksityiskohtaisen tarkasti kuvaileva tarina alkoi aivan uudella tavalla kiehtoa.
Nyt ensimmäisen osan luettuani lukuintoni ei ole kadonnut mihinkään. Bombadil ei edelleenkään kuulu suosikkihahmoihini, mutta Tolkienin taikamaailmassa vallitseva luonnonläheinen tunnelma viehättää sitäkin enemmän. Lukiessa voisin melkein kuvitella itseni sormusretkikunnan mukaan samoilemaan luonnon äärelle. Tarinan tunnelma toi myös elävästi mieleeni omat luontoseikkailuni, ja inspiroi itseasiassa jopa siinä määrin, että aloin suunnitella omia tulevan kesän vaellusreissujani.
Mitä itse Taru Sormusten herrasta -trilogian ensimmäiseen osaan tulee, niin sanoisin, että tarinaa kannattaa lähestyä ilman liian suuria ennakko-oletuksia (tai elokuvien muovaamaa käsitystä). Tälle on annettava aikaa - kahden tunnin viikkolukutahdilla suosittelisin jättämään Taru Sormusten herrasta-trilogian odottelemaan sopivampaa hetkeä. Mitään Dan Brown -tyylistä tiivistunnelmaista, mukaansa tempaavaa ja juonikäänteitä vilisevää seikkailua on ainakin ensimmäisen osan perusteella turha odottaa, mutta kyllä Tolkienin taikamaailma on ihan vertaansa vailla, kunhan antaa itselleen aikaa ja luvan viipyillä tarinan maailmassa.
Ja muille Bombadil-vihaajille vielä tiedoksi: ainakaan ensimmäisen osan perusteella ei tarvitse pelätä, että koko tarina vilisisi vastaavanlaisia, ärsytyskäyrää nostavia hahmoja. Ne muut, tarinassa huomattavasti enemmän esiintyvät hahmot ovat kyllä ihan siedettäviä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti