Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on kertomus joutilaasta kesäpäivästä ja kolmesta nuoresta kaverista, jotka päättävät kuluttaa sen noppaa pelaten ja kaljaa juoden. Helteinen kesäpäivä etenee yllättävien päähänpistojen, surkeiden sattumusten ja satunnaisten kohtaamisten kautta kohti päätöstään - vähän siihen tyyliin kuin pussikaljotteluun varatun kesälomapäivän voisi olettaakin etenevän. Kautta tarinan tunnelma on laiskan joutilas ja humalanhuuruinen, mutta jollain käsinkosketeltavalla tavalla aidon pussikaljahenkinen. Tarina kirvoitti omiakin muistoja joidenkin vuosien takaa, ja jätti jälkeensä kesäisen tunnelman.
Pussikaljaromaani valikoitui luettavaksi vähän ehkä erikoiseesta syystä; tarvitsin viikonlopun vaellusreissulle lukemista, ja oikeastaan ainoana kriteerinä oli löytää mahdollisimman kevyt ja rinkkaan hyvin mahtuva kirja. Suoritin lähtöaamuna hyvin pikaisen kirjastoreissun, ja nappasin hyllystä suunnilleen ensimmäisen riittävän kevyeltä tuntuvan ja ei-liian-hurjalta vaikuttavan pokkarin (yksin teltassa yöpyessä mitkään jännitysteemat eivät jotenkin houkutelleet...). Muutamaa aukeamaa pidemmälle en tosin itse vaellusreissulla tarinassa edennyt, osin johtuen siitä että eräilyaika meni ihan ruuanlaittoihin, patikointiin ja leirin virittelyyn, mutta osin kyllä myöskin siksi, että kirjan kerrontatyyli alkoi jo alkumetreillä tökkiä.
Kesäisestä otteestaan huolimatta en näin jälkikäteen lähtisi kyllä kovinkaan herkästi suosittelemaan Pussikaljaromaania eteenpäin. Nimittäin, vaikka vaellusreissulta kotiuduttuani päätin, että tämähän luetaan loppuun nyt kun on kerran aloitettu, niin sain kyllä urakoida aika ankarasti päätöksessä pysyäkseni. Lukukokemukset ja mieltymykset ovat tietysti aina yksilöllisiä, mutta ainakin minä koin tarinan kerrontatyylin jotenkin hankalaksi ja yleisvaikutelman tylsäksi. Kerronta on melko kuvailevaa (mikä ei itsessään ole huono asia!), mutta samalla jotenkin rönsyistä ja siinä määrin lillukanvarsiin takeruvaa, että ainakin allekirjoittaneen mielenkiinto tuppasi lukemisen lomassa karkailemaan. Kuten hellepäivän mittaiselta pussikaljarupeamalta olettaa sopiikin, kovin paljon ei päivän aikana ehtinyt myöskään tapahtua, ja tämä teki tarinan pariin palaamisesta jotenkin nihkeää - en jäänyt missään vaiheessa kirjan syrjään laittaessani jännittämään, että mitähän seuraavalla sivulla mahtaa tapahtua. Pikemminkin unohdin, mitä olin edellisellä kerralla lukenut ja mikä vuorokaudenaika tarinassa oli meneillään.
Ehkä tämä jonain huolettomana ja kiireettömänä kesälomapäivänä menisi. Tai joskus keskellä talvea kun on oikein kovasti kesää ikävä. Silloin, kun on tarinan henkilöiden kanssa samassa, laiskan joutilaassa mielentilassa itsekin, eikä edes odota mitään sen suurempaa tapahtuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti