J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Kaksi tornia

Tolkienin trilogin toinen osa on nyt taputeltu, päättyvän viikonlopun kunniaksi mokkapalan kera. :)

Kaksi tornia jatkaa hobittien ja muiden Tolkienin taikamaailman olentojen ensimmäisessä osassa (Sormuksen ritarit) alkanutta matkaa, jonka päämääränä on tuhota paha taikasormus ennen kuin se päätyy tarinan pääpahiksen, Sauronin, käsiin. Siinä missä ensimmäisessä osassa pohjustettiin tunnelmaa ja saateltiin sormusretkikunta matkaan, siirtyy kerronta toiseen osaan tultaessa kaksitasoiseksi retkikunnan jäsenten teiden erkaantuessa. Tunnelma muuttuu askel askeleelta uhkaavammaksi synkän määränpään lähestyessä. Liittolaisia tarvitaan, mutta kaoottiseessa sotatilassa luottamus matkan varrella kohdattuihin muihin taikamaailman olentoihin on aina enemmän tai vähemmän vaakalaudalla. Etenkin silloin, kun matkassa on vallanjanoisia puoleensa vetävä taikasormus.

---

Muistan lukeneeni jostain mielipiteen, että  Tolkienin trilogian toinen osa imaisee lukijansa tarinan pyörteisiin ensimmäistä osaa huomattavasti paremmin. Yhdyn ehdottomasti tähän mielipiteeseen - nyt toisen osan luettuani tuntuu melkein, kuin ensimmäinen osa olisi ollut vasta lämmittelyä ja pohjustusta. Siinä missä Sormusten ritarit piti sisällään useammankin vähän väljähtäneeksi ja pitkäksi venähtäneen kohtauksen, en ainakaan näin jälkikäteen lukukokemusta mielessäni taaksepäin kelatessa muista kokeneeni samaa tämän toisen osan kohdalla. 

Myös kerronta oli nyt jotenkin paljon jouhevampaa. Tarinassa oli enemmän koukkuja ja jännitystä, vähemmän jaarittelua ja "turhia kohtauksia" (kuten Bombadilin talo ensimmäisessä osassa!).  Toisen osan tullessa päätökseen ilmassa on selvästi kunnon seikkailun tuntua. Tällä hetkellä odotan ihan sormet syyhyten, että pääsen kolmannen osan kimppuun.

Edeltävien kappaleiden hypetyksestä huolimatta pysyn kuitenkin edelleen siinä kannassa, että Taru Sormusten herrasta -trilogiaa ei kannata valita luettavaksi silloin, kun aikaa lukemiselle on vain vähän käytettävissä. Vaikka tämä toinen osa tempaisi ihan uudella tavalla mukaansa, olen melko varma, että tarina olisi ehtinyt väljähtää, jos olisin yrittänyt kahlata sitä eteenpäin "tunti siellä tunti täällä" -taktiikalla useiden viikkojen aikajänteellä. Sain luettua toisen osan vajaassa viikossa istumalla kirjan ja teemukin kanssa sohvannurkassa useamman tunnin joka ilta. Vähän rennompikin tahti olisi varmasti riittänyt pitämään tarinan imua yllä, mutta kyllä Tolkienin trilogia kuuluu mielestäni myös näin toisen ja vauhdikkaammankin osan jälkeen kategoriaan, että puolen tunnin lukupätkissä tarina ei vaan kertakaikkiaan etene yhtään mihinkään.

Tarinan päätöstä odotellessa. Peukut pystyyn, että seikkailu vetää hyvin loppuun saakka!

J. R. R. Tolkien - Taru Sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia lienee sen verran "klassikkokamaa", että juonta ja perusideaa ei tarvinne kovin tarkkaan referoida. Pääpiirteissään kyseessä on haltioita, velhoja, hobitteja ja örkkejä vilisevään fantasiamaailmaan sijoittuva tarina, jonka kulmakivenä on pahan, vallanjanoisen Sauronin havittelema, mahtavat voimat omaava taikasormus. Surkeiden sattumusten kautta sormus päätyy Frodo-nimisen hobitin haltuun. Siitä huolimatta, että hobitit ovat pieniä, vaatimattomia ja omassa turvallisessa elinpiirissään viihtyviä olentoja, päätetään, että sormus on tuhottava, ja että juuri tämän vaatimattoman sormuksen haltijan on määrä näytellä tärkeää osaa operatiossa. Tästä alkaa seikkailu, joka johdattaa lukijan Tolkienin taikamaailman ytimeen.

Sarjan ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit, kuvaa seikkailun alkuvaiheita - sitä, kuinka ikuisesti kadonneeksi kuvitellun mutta todellisuudessa jo pidempään hobittien hallussa olleen sormuksen merkitys alkaa vähitellen paljastua koko taikamaailmalle; sen pahalle, oikealle, omistajalle mukaanlukien. Hyvän puolella taistelevat viisaat lyövät päänsä yhteen ja päättävät, että ainoa vaihtoehto on lähteä vaaralliselle matkalle, jonka tavoitteena on päästä sormuksesta eroon ikiajoiksi. Matkaan myös lähdetään, ja vaikka ensimmäisen osan tullessa päätökseensä taivalta on jo taitettu tovi, tuntuu melkein, kuin seikkailu olisi vasta alkamassa.

---

Tolkienin LotR-trilogia tuntuu jakavan hyvin voimakkaasti lukijakuntaansa. Osa vaikuttaa suorastaan uskonnollisella otteella julistavan Tolkienin olevan fantasiakirjallisuuden suurin jumala, ja Taru Sormusten herrasta -trilogian olevan ehdottomasti kaikkien fantasiakirjojen äiti ja isä, tarinoiden tarina. Sitten on niitä, jotka toteavat suoraan ainakin tarinan kirjaversion olleen tylsä ja pitkäveteinen.

Luulisin, että kuulun itse - ainakin tässä vaiheessa luku-urakkaa - johonkin näiden kahden välimaastoon. Tai ainakin pystyn osin samaistumaan kumpaankin näkökantaan.

Yritin nimittäin 14-vuotiaana lukea trilogian ensimmäistä osaa. Olin tarinasta ja sen lukemisesta etukäteen todella innoissani - siitäkin huolimatta, etteivät elokuvat olleet jättäneet jälkeensä mitään erityistä "wow"-efektiä. Olin kuitenkin Tolkienin tarinankertojan maineen perusteella ehdottoman varma, että olin saanut käsiini kaikkein uskomattomimman seikkailun, enkä kykenisi laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä aukeamaa.

Niinpä luin, luin ja luin. Eikä tarina edennytkään yhtään mihinkään - tai siltä minusta silloin tuntui. Pääsin Tom Bombadilin talolle asti, ja tämän ärsyttävän, iloluontoisen, lauleskelevan sivuhahmon "hei, nöpö, iloinen!" -huudahdukset olivat se viimeinen niitti. Laskeskelin, että jos tätä pitkäveteistä tarinaa on vielä edessä noin 800 sivua, vastaavanlaisia bombadilejä ehtii tulla vastaan vaikka kuinka monta. Ei kiitos. 

Tästä tuli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, jotka olen koskaan jättänyt kesken.

Aina näihin päiviin saakka olen sijoittanut Tolkienin oikeastaan kaikkien hänen kirjojensa osalta kategoriaan "pitäisi varmaan sivistyksen nimissä lukea, mutta todellisuudessa aion tarttua näihin seuraavan kerran vasta siinä vaiheessa kun maailmasta loppuvat tarinat kesken".

Kunnes eräänä iltana jokunen viikko tapaperin aloin ikävystyä liian nopeasti eteneviin ja päättyviin tarinoihin. Siihen, että monta kertaa viikossa saa olla hyvästelemässä edellisen tarinan hahmoja. Aivan yllättäen muistin Tolkienin, ja jostain syystä sellainen viipyilevä, fantasiamaailmaa yksityiskohtaisen tarkasti kuvaileva tarina alkoi aivan uudella tavalla kiehtoa.

Nyt ensimmäisen osan luettuani lukuintoni ei ole kadonnut mihinkään. Bombadil ei edelleenkään kuulu suosikkihahmoihini, mutta Tolkienin taikamaailmassa vallitseva luonnonläheinen tunnelma viehättää sitäkin enemmän. Lukiessa voisin melkein kuvitella itseni sormusretkikunnan mukaan samoilemaan luonnon äärelle. Tarinan tunnelma toi myös elävästi mieleeni omat luontoseikkailuni, ja inspiroi itseasiassa jopa siinä määrin, että aloin suunnitella omia tulevan kesän vaellusreissujani. 

Mitä itse Taru Sormusten herrasta -trilogian ensimmäiseen osaan tulee, niin sanoisin, että tarinaa kannattaa lähestyä ilman liian suuria ennakko-oletuksia (tai elokuvien muovaamaa käsitystä). Tälle on annettava aikaa - kahden tunnin viikkolukutahdilla suosittelisin jättämään Taru Sormusten herrasta-trilogian odottelemaan sopivampaa hetkeä. Mitään Dan Brown -tyylistä tiivistunnelmaista, mukaansa tempaavaa ja juonikäänteitä vilisevää seikkailua on ainakin ensimmäisen osan perusteella turha odottaa, mutta kyllä Tolkienin taikamaailma on ihan vertaansa vailla, kunhan antaa itselleen aikaa ja luvan viipyillä tarinan maailmassa.

Ja muille Bombadil-vihaajille vielä tiedoksi: ainakaan ensimmäisen osan perusteella ei tarvitse pelätä, että koko tarina vilisisi vastaavanlaisia, ärsytyskäyrää nostavia hahmoja. Ne muut, tarinassa huomattavasti enemmän esiintyvät hahmot ovat kyllä ihan siedettäviä. :)

Eve Hietamies - Tarhapäivä

Hietamiehen Tarhapäivä jatkaa Yösyöttö -kirjasta (löytyy blogista) tuttujen hahmojen, Antti ja Paavo Pasasen, tarinaa. Aikaa ensimmäisen kirjan päättymishetkestä on kulunut sen verran, että Paavo on ehtinyt kasvaa viisivuotiaaksi. Antti vaikuttaa oppineen pyörittämään lapsiperhearkea kohtalaisen suvereenisti ja elämä rullaa omalla painollaan. Pakka menee kuitenkin ihan sekaisin, kun Antti päättää auttaa ystäväänsä Enniä - yhtäkkiä kahden äijän poikamiesbokssa asustaakin Paavon ja Antin lisäksi pieni tyttö, Paavon kanssa saman ikäinen Terttu. Kuinka sujuu uudenlainen yhteiselo glitteripaitojen, Hello Kitty -asusteiden ja isopäisten lelueläinten keskellä?

---

Aiemman osan tapaan myös Tarhapäivä on helppolukuinen, kevyellä otteella kirjoitettu humoristinen kuvaus lapsiperhearjesta aikuisen näkökulmasta. Tarinassa leikitellään sukupuolirooleilla - pienten tyttöjen ja pienten poikien sekä äitien ja isien eroavaisuuksilla. Tarina tarjoaa edeltäjänsä kaltaisen hivenen stereotypisen, naiivin ja "helpon" ilmapiirin, jossa hahmot ja tapahtumat eivät ole kovin moniulotteisia. Myös tarina soljuu eteenpäin melko ennalta-arvattavalla tavalla, mutta sekään ei oikeastaan haittaa, sillä tämän sarjan paras anti ovat nimenomaan tarinan lomassa vilisevät arkiset havainnot ja hauskalla tavalla lapsen maailmasta käsin tehdyt oivallukset (kuten esimerkiksi kohtaus, jossa Antti vie Terttua tanssitunnille, ja he joutuvat luopumaan henkilöauton käytöstä, sillä Terttu tietää missä tanssitunti on, muttei osaa kuvailla sijaintia suullisesti vaan ainoastaan mennä sinne julkisilla kulkuvälineillä).

Tiivistäen voisi todeta, että tämä viimeisin lukukokemus vastasi melko hyvin ensimmäistä osaa. Sarjan toinen osa ei tarjonnut sen enempää pettymyksiä kuin yllätyksiäkään - samaa tuttua ja turvallista settiä siis kaikilta osin. Hetkittäin korostettu mustavalkoisuus ja stereotypisyys vähän häiritsi, tai sai ainakin ajattelemaan, että tämän perusteella en pitäisi Hietamiestä mitenkään erityisen poikkeuksellisena kirjoittajana (tai ainakaan nämä eivät ole mitään Suuria Teoksia - no, siihen ne eivät tietysti epäilemättä edes tähtää, vaan ovat varmasti juuri sitä mitä yrittävätkin olla; kevyttä lukemista). Jokin juuri tarinan helppoudessa ja etenkin Paavon ja Tertun hahmojen aitoudessa kuitenkin edelleen viehättää. Olen melko varma, että "välipalastelen" sen kolmannenkin osan vielä tässä jossain sopivassa vaiheessa, ehkä ihan jo siitäkin syystä, että oma elämäni on niin kaukana lapsiperhearjesta, että siitä lukeminen on jotenkin...virkistävää?

Haruki Murakami - Kafka rannalla

Murakamin Kafka rannalla on taianomainen, voimakkaasti kohtalon johdattelema ja metaforinen tarina 15-vuotiaasta Kafka Tamurasta, joka karkaa kotoaan osin paetakseen isäänsä ja hänen langettamaansa kirousta, osin löytääkseen merkityksen menneisyyden tapahtumille ja sille, miksi hänen äitinsä ja sisarensa lähtivät jättäen 4-vuotiaan Kafkan isänsä kasvatettavaksi. Tarinan lomassa seurataan myös Nakataa, nyt jo kuusikymppistä lapsena mystiseen onnettomuuteen joutunutta miestä, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa, mutta joka kykenee puhumaan kissoille. Tarinan edetessä kohtalo johdattelee näitä kahta hahmoa lähemmäs toisiaan asioiden alkaessa löytää merkityksensä ja todellisuuden rajan hämärtyessä. 

---

Kafka rannalla on yksi Murakamin tunnetuista teoksista, joka ainakin suomalaisen painoksen takakanteen painettujen arvostelujen ("Mestariteos. Nobelin arvoinen" - Kirkus Reviews, "Murakami on kuin taikuri, joka paljastaa temppunsa salat, ja saa silti uskomaan, että hänellä on yliluonnollisia voimia." - The New  York Times Book Review) sekä tekemäni kenttätyön (no lähinnä netin syövereistä kaivelemieni arvosteluiden) perusteella kuuluu Murakamin vaikuttavimpiin tuotoksiin. Olen lukenut tältä kirjailijalta aiemmin yhden teoksen, 1Q84, ja mielestäni näissä kahdessa toisiinsa täysin liittymättömässä tarinassa on paljon yhteistä - tarinoita yhdistää ainakin jokin selittämättömän kotoisa ja tuttuutta henkivä tunnelma, rinnakkaisten maailmojen olemassaolo sekä kohtalon viitoittamat juonikäänteet.

Murakamin luoma todellisuus on taianomainen - jotenkin tunnelmallinen mutta samaan aikaan mystinen -, ja täynnä arvoituksia. Harva asia on sitä miltä näyttää, ja mustavalkoisen todellisuuskuvan sijaan raja mahdollisen ja mahdottoman välillä hämärtyy. 

Nämä ovat tietysti nyt vain omia ajatuksiani, mutta Murakamia lukiessa tulee hyvin vahvasti tunne, että hän tuntee kirjallisuutta ja yhdistelee muista merkittävistä teoksista saamiaan ideoita omiin tarinoihinsa luoden aivan uudenlaisia murakamimaisia kokonaisuuksia. Aiemmin lukemani 1Q84 on itseasiassa saanut nimensäkin orwellilaisessa hengessä Orwellin dystopisen Vuosi 1984 -klassikkoromaanin mukaan. Kafka rannalla toi jostain syystä tietyiltä osin mieleeni (kylläkin jo hyvin kauan sitten) äänikirjana kuuntelemani Mikhail Bulkakovin teoksen Saatana saapuu moskovaan. Tarinoiden kohtalonomaisuutta puolestaan voisi jossain määrin kuvata jopa coelhomaiseksi.

Niin tai näin, pidän Murakamista kirjailijana. Ainakin nämä pari lukemaani teosta ovat molemmat syvällisiä ja hengellisiä, jossain määrin vaikeatulkintaisiakin. Niistä löytyy monia ulottuvuuksia, ja uskoisin, että ainakin tämä tuoreemmassa muistissa oleva Kafka rannalla avautuu jokaiselle lukijalle vähän eri tavoin tapahtumille annettujen merkitysten mukaan. Jos nyt ihan hiuksia lähdetään halkomaan, niin ainoastaan intiimien kohtausten kuvaukset ovat olleet jossain määrin vähemmän mieleeni - tämäkin nyt tietysti on epäilemättä ihan lukijasta kiinni, mutta jostain syystä ainakin osassa kohtauksia olen itse kokenut naisella olevan ehkä vähän liiankin välineellinen arvo, ottaen tarinan tietyn henkisyyden, arvokukuden ja moraalipohjaisuuden huomioon. Tästä pienestä nyanssista huolimatta arvostan kyllä Murakamia paljon kirjailijana, ja aion jatkaa hänen lukemistaan myöhemmin.

Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja

Klassikko tähän väliin.

Anne Frank on teini-ikäinen, hollantilainen juutalaistyttö, joka joutuu juutalaisvainojen seurauksena perheineen "maan alle" asumaan. Nuoren tytön päiväkirja on kuvaus olosuhteista, joihin poliittinen tilanne on ajanut osan väestöä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun alkuun. Päiväkirjassa sivutaan vallitsevaa tilannetta, ja pelko kiinnijäämisestä ja paljastumisesta on koko ajan läsnä. Samalla päiväkirja on ote nuoren (12-14 -vuotiaan) tytön elämästä ihastuksineen ja tulevaisuuden suunnitelmineen.

---

Monet varmaan lukevat Anne Frankin päiväkirjan jo kouluaikoina - ainakin itse muistan sen löytyneen monelta luettavien klassikkokirjoen listalta äidinkielentunneilla. Minulta tämä jäi silloin syystä tai toisesta väliin - valitsin ehkä muita klassikoita omalle lukulistalleni, ja tämä taisi olla koko ajan lainassa -, mutta olen siitä huolimatta vuosien ajan pohtinut, että Anne Frankin päiväkirja pitäisi kyllä lukea jossain sopivassa välissä.

En oikein tiedä, miten tätä päiväkirjamuotoista tekstiä pitäisi arvostella tai arvioida. Ei ehkä ainakaan samaan tapaan kuin tarinallisia kertomuksia, joissa juonen eteneminen, kirjoitustyyli ja juonikäänteet ratkaisevat tarinan laadun. 

Anne Frankin päiväkirja on nimittäin ihan omaa laatuaan. Vaikka ilmeisesti aitoudesta on omat epäilyksensä ja ainakin kirjoitusasua on voitu käsitellä jälkikäteen, kirjasta jäi ihan omanlaisensa aitouden tuntu. Kuvatut olosuhteet ovat vaatimattomat - piileskiely edellytti muun muassa sisätiloissa pysymistä, hiljaisuutta päiväsaikaan, WC:n ja juoksevan veden käytön säännöstelyä -, ja siitä huolimatta onni ja ilo löytyy pienistä asioista. Haaveet sodan loppumisesta, kasvamisesta, tulevasta kirjailijanurasta ja pojista tuntuvat pitävän muuten kaventuneen elämän uomissaan ja mielialan varovaisen odottavana. Kahden vuoden piileskelyn seurauksenakaan päiväkirja ei ehdi taantua sellaiselle ankealle tasolle, jolle voisin kuvitella aikuisen (no, ehkä ainakin minun) pitämän päiväkirjan taantuvan, jos sitä kirjoitettaisiin suljetuista olosuhteista. Mikäli päiväkirjan sisältöä on todesta ottaminen, pysyi Anne Frank piileskelyajan loppuun asti iloisena ja toiveikkaana. Tunsin ihan aitoa surua palautellessani tarkemmin mieleen, kuinka tapahtumat etenivät päiväkirjan päättymisajankohdan jälkeen.

Kyllä Nuoren tytön päiväkirja on ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkokirjojen listalla, menee siis todellakin sarjaan kaikkien olisi hyvä lukea. Päiväkirja vangitsee tukalan ajanhetken ja tilanteen epäoikeudenmukaisuuden todella aidolla otteella. Se on myös jollain hämmästyttävällä tavalla yllättävän tarinallinen ja luettava kokonaisuus (en tosin tiedä, miltä osin tästä on kiittäminen myöhempää parantelua), eikä tosiaankaan ollut vähääkään työläs luettava.

Sofi Oksanen - Koirapuisto

Takakansi:

Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta.

En uskaltanut kääntää päätäni, en varmistua asiasta.

Paljastuisin hetkessä. Elinaikani olisi laskettavissa päivissä, ehkä tunneissa.

KOIRAPUISTO on kahdessa aikatasossa vyöryvä romaani nykypäivän Helsingistä ja Ukrainan itsenäisyyden vuosista, hedelmöitysbisneksestä ja elämästä korruption valtaamassa yhteiskunnassa idän ja lännen polttopisteessä. Samalla se on syvän inhimiilinen tarina uskollisuudesta ja rakkaudesta, lapsensa menettäneestä naisesta ja valheiden voimasta.

---

Sofi Oksasen Koirapuisto on mukaansa tempaava, jouhevasti etenevä ja taidokkaasti kirjoitettu tarina pakon sanelemista selviytymiskeinoista - siitä, kuinka viehättävälle ja geneettisiltä ominaisuuksiltaan edustavalle nuorelle naiselle hedelmöitysbisnes voi hyvinkin vaikuttaa tulonhankintakeinona huonoista vaihtoehdoista vähiten epämiellyttävältä. Bisnes on kuitenkin raakaa peliä ja hedelmälliyys sekä omien jälkeläisten pois antaminen kipeä kokemus. Näiden teemojen ympärille kietoutuva tarina on paitsi koskettava, myös ahdistava ja myötätuntoa herättelevä.

Olen lukenut Oksaselta kolme kirjaa tätä aiemmin; Baby Janen, Puhdistuksen ja Kun kyyhykset katosivat. Jo noiden kolmen aiemman teoksen pohjalta olin lukinnut mieleeni ajatuksen Oksasesta taidokkaana, suoraan asiaan pureutuvana kirjoittajana, jonka kylmäkiskoisesta tyylistä nautin.Tarinallisesta näkökulmasta sen sijaan olin aiemmin tunnustanut pitäväni ainoastaan Puhdistuksesta - puhuttelevista teemoistaan huolimatta kaksi muuta olivat jättäneet jälkeensä jotenkin vähän laimean olon ja hämmennyksen joidenkin keskushenkilöiden kummalliselta/ristiriitaiselta tuntuvien ratkaisujen äärellä. 

Nyt Koirapuiston luettuani olen ehdottomasti valmis kasvattamaan Oksasen lemppariteosten listaani. Koirapuisto oli mielestäni sekä hyvää proosaa (kuten kaikki lukemani Oksaset) että tarinallisesti mukaansatempaava ja hahmojen osalta inhimillinen ja ymmärrettävä. Jossain rujoudessaankin kuvaisin tarinaa myös kauniiksi ja koskettavaksi tarinaksi.

Vaikka Koirapuisto ei kuulu Viron lähihistoriaa kuvaavaan Kvartetti-sarjaan (toisin kuin Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat), voisin jopa suositella Koirapuistoa entuudestaan Oksasen kirjallisuuteen perehtymättömälle, joka tuntisi Puhdistuksen tarinan ja haluaisi aloittaa jostain muusta teoksesta  (olkoonkin, että pysyn kaikesta huolimatta näkemyksessä, että jos aikomuksena on lukea tasan yksi teos Oksaselta, sen olisi syytä olla juuri Puhdistus) [tämä mielipide voi tietysti vielä elää niin kauan kun Norma ja Stalinin lehmät ovat lukematta...].

Eve Hietamies - Yösyöttö

Eve Hietamiehen Yösyöttö on humoristinen kuvaus vauva-arjesta miehen näkökulmasta. Tarinan päähenkilö Antti Pasanen kokee elämänsä mullistuksen joutuessaan yllättäen yksin vastuuseen vastasyntyneestä jälkeläisestään, Paavosta. Antti on vähän stereotypisenkin äijämäinen hahmo, joka epäilee vahvasti, että häneltä puuttuu naisilla geeneissä kulkeva äidinvaisto. Koti-iseilyn myötä hänelle kuitenkin avautuu aivan uusi, äitien ja naisten dominoima maailma, jossa rintatulehdukset, rotavirukset ja tuttipullot ovat arkipäivää. Vähä vähältä Antista kouliintuu rutinoitunut lapsenhoitaja, joka vaihtaa vaipan kädenkäänteessä, osaa erottaa yskän tukehtumisesta ja istuu mielummin katsomassa lastenohjelmia muiden aikuisten juostessa vappuriennoissaan.

---

Yösyöttö on kevyttä ja helppoa luettavaa, ja lisäksi näin lapsettoman ihmisen näkökulmasta myös ihan mielenkiintoinen katsaus vauva-arkeen sekä sen tuomiin haasteisiin ja yllättäviin tilanteisiin. Myös kirjan näkökulma miehen haasteista naisten maailmassa on ihan hauska ja tarjoaa hyviä mahdollisuuksia tilannekomiikalle (joskin haluan uskoa ja toivoa, että tosielämässä nämä rajat alkavat olla vähän enemmän hämärtyneitä kuin kirjan kuvaamassa maailmassa). Toisaalta tarinasta jää kyllä myös sellainen vaikutelma, että vaikka monet kohdatuista haasteista ovat ehkä Antin itsensä mielestä hänelle vieraita nimenomaan siksi että hän on mies, kuuluu todellisuudessa iso osa kipuilusta vanhemmaksi kasvamiseen yleisemmällä tasolla.

Luonnehtisin tarinaa ihan puhtaasti viihteelliseksi ja kevyeksi iltalukemiseksi - viihdearvoltaan ehkä jonkun kevyen hömppäsarjan kaltaiseksi ajankuluksi. Oikeastaan tämä oli aika mukavan kevyt, hauska tarina, jonka jatko-osankin ehkä luen jossain vaiheessa. Mitään kovin syvällistä ulottuvuutta tarinasta ja siihen kuuluvista hahmoista on kuitenkin mielestäni turha etsiä - tai ainakin itse koin, että muidenkin kuin Antin kohdalla haluttiin oikein mässäillä stereotypioilla. Olen lisäksi viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota alkoholin asemaan kotimaisessa kulttuurissa, ja siltä osin tämä kirja ehkä vähän "äijähengessä" tarjoili melko ennalta-arvattavaa sisältöä - oluen tai muiden juominkien nauttimista kuvattiin useassa eri tilanteessa siinä melko perinteisen ihannoivassa mielessä (enkä siis tuomitse tätä nyt nimenomaan siitä syystä, että tarinan toinen päähenkilö kulkee potkuhousuissa, vaan ennemminkin lähinnä siksi, että kaipaisin ehkä itse henkilökohtaisesti jotain vähän raikkaampaa näkökulmaa, ja kirjassa toistuvat maininnat oluen juonnista alkavat vähän jo tuntua samalta kuin se, että mainittaisiin aina kun päähenkilö vaihtaa sukkia).

Joka tapauksessa, voisin kyllä ihan suositella tätä aiheesta kiinnostuneelle ja kevyttä iltalukemista kaipaavalle. Ihan mukava lukukokemus, ei mikään tajunnan räjäyttävä ja maailmaa mullistava elämys, mutta ihan viihdyttävä.