Sofi Oksanen - Koirapuisto

Takakansi:

Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta.

En uskaltanut kääntää päätäni, en varmistua asiasta.

Paljastuisin hetkessä. Elinaikani olisi laskettavissa päivissä, ehkä tunneissa.

KOIRAPUISTO on kahdessa aikatasossa vyöryvä romaani nykypäivän Helsingistä ja Ukrainan itsenäisyyden vuosista, hedelmöitysbisneksestä ja elämästä korruption valtaamassa yhteiskunnassa idän ja lännen polttopisteessä. Samalla se on syvän inhimiilinen tarina uskollisuudesta ja rakkaudesta, lapsensa menettäneestä naisesta ja valheiden voimasta.

---

Sofi Oksasen Koirapuisto on mukaansa tempaava, jouhevasti etenevä ja taidokkaasti kirjoitettu tarina pakon sanelemista selviytymiskeinoista - siitä, kuinka viehättävälle ja geneettisiltä ominaisuuksiltaan edustavalle nuorelle naiselle hedelmöitysbisnes voi hyvinkin vaikuttaa tulonhankintakeinona huonoista vaihtoehdoista vähiten epämiellyttävältä. Bisnes on kuitenkin raakaa peliä ja hedelmälliyys sekä omien jälkeläisten pois antaminen kipeä kokemus. Näiden teemojen ympärille kietoutuva tarina on paitsi koskettava, myös ahdistava ja myötätuntoa herättelevä.

Olen lukenut Oksaselta kolme kirjaa tätä aiemmin; Baby Janen, Puhdistuksen ja Kun kyyhykset katosivat. Jo noiden kolmen aiemman teoksen pohjalta olin lukinnut mieleeni ajatuksen Oksasesta taidokkaana, suoraan asiaan pureutuvana kirjoittajana, jonka kylmäkiskoisesta tyylistä nautin.Tarinallisesta näkökulmasta sen sijaan olin aiemmin tunnustanut pitäväni ainoastaan Puhdistuksesta - puhuttelevista teemoistaan huolimatta kaksi muuta olivat jättäneet jälkeensä jotenkin vähän laimean olon ja hämmennyksen joidenkin keskushenkilöiden kummalliselta/ristiriitaiselta tuntuvien ratkaisujen äärellä. 

Nyt Koirapuiston luettuani olen ehdottomasti valmis kasvattamaan Oksasen lemppariteosten listaani. Koirapuisto oli mielestäni sekä hyvää proosaa (kuten kaikki lukemani Oksaset) että tarinallisesti mukaansatempaava ja hahmojen osalta inhimillinen ja ymmärrettävä. Jossain rujoudessaankin kuvaisin tarinaa myös kauniiksi ja koskettavaksi tarinaksi.

Vaikka Koirapuisto ei kuulu Viron lähihistoriaa kuvaavaan Kvartetti-sarjaan (toisin kuin Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat), voisin jopa suositella Koirapuistoa entuudestaan Oksasen kirjallisuuteen perehtymättömälle, joka tuntisi Puhdistuksen tarinan ja haluaisi aloittaa jostain muusta teoksesta  (olkoonkin, että pysyn kaikesta huolimatta näkemyksessä, että jos aikomuksena on lukea tasan yksi teos Oksaselta, sen olisi syytä olla juuri Puhdistus) [tämä mielipide voi tietysti vielä elää niin kauan kun Norma ja Stalinin lehmät ovat lukematta...].

Eve Hietamies - Yösyöttö

Eve Hietamiehen Yösyöttö on humoristinen kuvaus vauva-arjesta miehen näkökulmasta. Tarinan päähenkilö Antti Pasanen kokee elämänsä mullistuksen joutuessaan yllättäen yksin vastuuseen vastasyntyneestä jälkeläisestään, Paavosta. Antti on vähän stereotypisenkin äijämäinen hahmo, joka epäilee vahvasti, että häneltä puuttuu naisilla geeneissä kulkeva äidinvaisto. Koti-iseilyn myötä hänelle kuitenkin avautuu aivan uusi, äitien ja naisten dominoima maailma, jossa rintatulehdukset, rotavirukset ja tuttipullot ovat arkipäivää. Vähä vähältä Antista kouliintuu rutinoitunut lapsenhoitaja, joka vaihtaa vaipan kädenkäänteessä, osaa erottaa yskän tukehtumisesta ja istuu mielummin katsomassa lastenohjelmia muiden aikuisten juostessa vappuriennoissaan.

---

Yösyöttö on kevyttä ja helppoa luettavaa, ja lisäksi näin lapsettoman ihmisen näkökulmasta myös ihan mielenkiintoinen katsaus vauva-arkeen sekä sen tuomiin haasteisiin ja yllättäviin tilanteisiin. Myös kirjan näkökulma miehen haasteista naisten maailmassa on ihan hauska ja tarjoaa hyviä mahdollisuuksia tilannekomiikalle (joskin haluan uskoa ja toivoa, että tosielämässä nämä rajat alkavat olla vähän enemmän hämärtyneitä kuin kirjan kuvaamassa maailmassa). Toisaalta tarinasta jää kyllä myös sellainen vaikutelma, että vaikka monet kohdatuista haasteista ovat ehkä Antin itsensä mielestä hänelle vieraita nimenomaan siksi että hän on mies, kuuluu todellisuudessa iso osa kipuilusta vanhemmaksi kasvamiseen yleisemmällä tasolla.

Luonnehtisin tarinaa ihan puhtaasti viihteelliseksi ja kevyeksi iltalukemiseksi - viihdearvoltaan ehkä jonkun kevyen hömppäsarjan kaltaiseksi ajankuluksi. Oikeastaan tämä oli aika mukavan kevyt, hauska tarina, jonka jatko-osankin ehkä luen jossain vaiheessa. Mitään kovin syvällistä ulottuvuutta tarinasta ja siihen kuuluvista hahmoista on kuitenkin mielestäni turha etsiä - tai ainakin itse koin, että muidenkin kuin Antin kohdalla haluttiin oikein mässäillä stereotypioilla. Olen lisäksi viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota alkoholin asemaan kotimaisessa kulttuurissa, ja siltä osin tämä kirja ehkä vähän "äijähengessä" tarjoili melko ennalta-arvattavaa sisältöä - oluen tai muiden juominkien nauttimista kuvattiin useassa eri tilanteessa siinä melko perinteisen ihannoivassa mielessä (enkä siis tuomitse tätä nyt nimenomaan siitä syystä, että tarinan toinen päähenkilö kulkee potkuhousuissa, vaan ennemminkin lähinnä siksi, että kaipaisin ehkä itse henkilökohtaisesti jotain vähän raikkaampaa näkökulmaa, ja kirjassa toistuvat maininnat oluen juonnista alkavat vähän jo tuntua samalta kuin se, että mainittaisiin aina kun päähenkilö vaihtaa sukkia).

Joka tapauksessa, voisin kyllä ihan suositella tätä aiheesta kiinnostuneelle ja kevyttä iltalukemista kaipaavalle. Ihan mukava lukukokemus, ei mikään tajunnan räjäyttävä ja maailmaa mullistava elämys, mutta ihan viihdyttävä.

Pajtim Statovci - Bolla

Finlandia-kirjasta toiseen. 

Statovcin Bolla, vuoden 2019 Finlandia-voittaja, kertoo tarinan sodasta, yksinäisyydestä, kätketystä rakkaudesta ja kielletyistä, kahden miehen välisistä tunteista yhteiskunnassa, jossa heteronormatiivisesta mallista poikkeavaa suuntautumista ei hyväksytä. Tarinan näyttömönä toimii 2000-luvun taitteen (1995-2004) Kosovo sekä Albania. Päähenkilöt Arsim ja Miloš joutuvat salaamaan suhteensa paitsi sukupuolensa, myös eri taustojensa takia - Arsim on perheellinen albaani, Miloš puolestaan lääketiedettä opiskeleva serbi. Traaginen tarina seuraa kummankin hahmon vaiheita ja elämää ristiriitaisten arvojen ja valintojen sekä kaoottisen sotatilanteen pyörteissä.

---

Bolla on melko nopealukuinen, reilu 200-sivuinen teos, jonka ilmapiiriä sävyttää inhon ja inhimillisyyden tasapaino. Henkilöiden ja paikkojen kuvailu on paikoittain inhorealistista, lisäksi hahmoissa on ulottuvuuksia, jotka eivät saa heitä näyttäytymään ainoastaan pidettävässä valossa. Ainoastaan rakkaus ja kaipaus kauniisiin yhteisiin hetkiin on puhdasta.

Pidin tarinasta, joskaan en usko, että lukisin sen ihan heti uudestaan. Ei tämä myöskään ehkä ihan päässyt ehdottomien Finlandia-lemppareideni joukkoon. Voisin kuitenkin hyvinkin kuvitella itseni lukemassa Statovcia lisääkin.

Anni Kytömäki - Margarita

Takakansi:

Senni hieroo kylpylän kesävieraita, kuten hänen isänsäkin aikoinaan. Kesä virittää haaveet kaukaisista tuntureista, mutta sateisena yönä kaikki muuttuu odottamattomalla tavalla.

Mikko on sotilas, joka palaa kenttäsairaalasta takaisin etulinjaan. Sen jälkeen hän pysyy asemapaikallaan, vaikka pelkää sodan viimeisen taistelun lähestyvän.

Antti tutkii metsiä ensin miehitetyssä Karjalassa, sitten Suomessa. Rauhan tultua hänen tehtävänään on päättää, mikä alue hakataan ja mikä säästetään.

Margarita kuvaa metsien ja ihmisten harvoin muistettua historiaa. 1940-1950-luvuilla metsiin, naisiin ja miehiin kohdistettiin vaatimuksia, joilla tavoiteltiin hyvää. Menestystarinoilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Valtiollisen velvollisuuden täyttäminen voi kääntää elämänsuunnan kohtalokkaasti.

---

Ostin Anni Kytömäen Finlandia 2020 -palkinnon saaneen Margaritan itselleni joululahjaksi. Kytömäki on tähän mennessä julkaisemillaan teoksilla onnistunut lunastamaan paikkansa yhtenä ehdottomista suosikkikirjailijoistani, eikä Margarita pettänyt odotuksiani. Aivan kuten aiemmatkin teokset, tuore Finlandia-kirja on kaunis kertomus ihmisistä, luonnosta sekä näiden kahden erottamattomuudesta.

Huolimatta siitä, että tarinan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun puolivälin paikkeille, kirjassa käsitellyt teemat ja vastakkainasettelut ovat hyvin ajankohtaisia - sen enempää juonta paljastamatta teemoina esiintyvät muun muassa yksilön oikeudet ja toisaalta valtiolliset velvollisuudet yhteiskunnassa, ihmisen rooli luonnon suojelijana ja osana luontoa, sekä sukupuoliroolit ja niihin kytkeytyneet odotukset. 1950-luvulla jyllännyt polio näyttäisi kirjan ilmestymisvuonna 2020 olevan hallinnassa, mutta tautiepidemiat ovat edelleen arkipäivää, kuten korona-ajat ovat osoittaneet. Historiallisesta kontekstistaan huolimatta Margarita on kaikkinensa hyvin ajankohtainen teos - ja sen ovat epäilemättä Finlandia-palkinnon valitsijatkin huomanneet.

Kytömäen luonnonläheinen kirjoitustyyli on niin kaunista ja soljuvaa, että sitä tulee heti viimeisen sivun jälkeen ikävä. Samoin tulee ikävä metsään ja luonnon äärelle, pois kaupungin vilinästä, saasteista ja kulutushysteriasta, kannonnokkaan kuksan kanssa istumaan ja nuotion rätinää kuuntelemaan. 

Seuraavaa Kytömäen teosta odotellessa.

Andrei Volos - Animaattori

Andrei Volosin Animaattori on kertomus terrorismista. Tarinan päähenkilö Sergei Barmin animoi työkseen kuolleita henkilöitä - ei tuottamalla heistä piirroselokuvia, vaan tulkitsemalla ja elävöittämällä vainajan sielua ja vangitsemalla tämän operation seurauksena syntyvän liekin eräänlaiseen maljaan muistoksi läheisille. Terrorismin vastaista taistelua käyvä turvallisuuspalvelu FABO kiinnostuu menetelmästä, ja siitä, voisiko sitä hyödyntää myös elossa olevien terroristien sielun tulkitsemiseen ja terrorismin ehkäisemiseen.

- - -

Animaattori on kohtalaisen ahdistava ja synkkätunnelmainen kertomus, jossa yhdistellään scifiä, fiktiota ja myös todellisuutta - terrorismia kuvaavat tapahtumat ovat saaneet inspiraationsa vuoden 2002 Moskovan teatterikaappauksesta. Näiden lisäksi se on rakkaustarina. 

Sain tämän luettua loppuun oikeastaan jo joskus viime viikolla, mutten oikein heti tiennyt, mitä kirjoittaisin. En ole ihan varma, pidinkö kirjasta. Aiheena terrorismi on, no, luonnollisestikin iloton ja synkkä. Omalla tavallaan, kaikessa synkkyydessäänkin, tarina oli kuitenkin jotenkin kaunis, ja myöskin tyylillisesti mielestäni hyvin venäläinen. Pidin siitä.

Kuitenkin, koin Animaattorin myös jossain määrin sekavaksi ja vaikeasti eteneväksi - tarinan "imu" tuntui paikoin puuttuvan, vaikka loppua kohden se kyllä löytyikin. Ehkä tämä imun puuttuminen on vain minun ongelmani - voi olla, että olin siinä mielentilassa, että olisin kaivannut jotain vähän kevyempää tai ainakin toisenlaista luettavaa loman viimeisten päivien ratoksi. Kokonaisuudessaan Animaattori oli kuitenkin ihan kelpo lukukokemus, ei ehkä kirja, jota lähtisin heti ensimmäisenä suosittelemaan jollekulle "pelkästään" hyvää tarinaa ja helppoa lukukokemusta etsivälle, mutta ehkä sellaiselle, jota kiinnostaa terrorismin ytimen ja venäläisyyden hyvin vangitseva kertomus.

Roman Schatz - Parturi

Roman Schatzin Parturi on humoristinen tarina epäonnisesta jalokiviliikkeen ryöstöstä, jonka seurauksena varkaat päätyvät ottamaan neljä panttivankia viereisestä parturiliikkeestä. Yllättävän tilanteen äärellä ovat ihmeissään niin poliisit, panttivangit kuin itse rikollisetkin - eihän tämän näin pitänyt mennä. Tarina seuraa panttivankitilanteen muodostumista ja sekä poliisien että parturiliikkeeseen linnoittautujien taholla käytyä surkuhupaisaa pohdintaa siitä, kuinka tilanteen saisi purettua mahdollisiman vähin vahingoin.

- - -

Tämä on ensimmäinen lukemani Schatzin kirja, ja tuomioni kuuluu näin: Parturi ei ehkä ole mikään maailmaa mullistava suuri, poliittisesti, historiallisesti tai kulttuurisesi merkittävä teos, mutta aivan kelpo viihdettä lomalukemiseksi. Parturi on nopealukuinen (menee helposti päivässä), jouhevasti etenevä ja humoristinen satiiri. Tarinan kelmit onnistuivat yllättäen herättämään enemmän myötätuntoa kuin inhoa tai kauhua, ja ylipäänsä koko tapahtumakulkua voisi kuvata surkeiden sattumusten sarjaksi. 

Mitään suurensuurta Schatz-fania minusta ei tämän kirjan perusteella tule, mutta voisin kyllä aivan hyvin kuvitella lukevani häneltä toisenkin kirjan jotain kevyttä ja rentoa viihdettä kaivatessani.

Eleanor Catton - Harjoitukset

Takakansi:

High schoolin jazzopettajan ja nuoren oppilaan suhde paljastuu. Media herkutelee traumaattisella skandaalilla. Aidan toisella puolella teatterikoululaiset tekevät häväistysjutusta ensimmäisen vuoden päätösesitystä, ja ylhäältä studiostaan kaikkea seuraa ja ohjailee kyyninen saksofoninsoiton opettaja, jolle oppilaat avautuvat ongelmistaan kuin psykologille.

    Roolit muuttuvat, näyttämöt vaihtuvat, tosi ja teatteri sekoittuvat. Kuka esittää ketä ja mitä ylipäänsä tapahtui?

Eleanr Cattonin romaani on pysäyttävän selvänäköinen katsaus nuorten taideopiskelijoiden narsistiseen ja kyyniseen maailmaan. Fragmentaarinen proosa rikkoo kronologian ja tapahtumien logiikan ja sekoittaa surutta kertojat sekä äänilajit. Suvereeni kirjoittaja halliltsee vaativan muodon ja lopputulos on harvinaisen vakuuttava esikoisteos.

    Vuonna 2013 Eleanor Cantonista tuli kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja toisella romaanillaan Valontuojat (The Luminaries).

- - -

Cattonin Harjoitukset  on ensimmäinen joululahjaksi saamistani kirjoista (lahjavalinta, joka jostain syystä jaksaa ilahduttaa yhtä suuresti joka kerta).  Tämä kirja on yllättäjä - ensimmäiset kappaleet luettuani epäilin, jaksaisinko todellakaan lukea näin tyylillisesti vaikeaan ja jotenkin hapuilevaan tyyliin kirjoitettua tekstiä reilun kolmensadan sivun verran. Alussa kuvatut hahmot tuntuivat jotenkin epäaidoilta ja teennäisen taiteellisilta, kirjoitustyyli pakotetulta. Mielessäni käväisi jopa alentava ajatus: tämähän on tietysti esikoisteos.

Tarinan edetessä selvisi, että alun takelteluni johtui siitä, etten ollut vielä ehtinyt oppia ymmärtämään kirjaa ja sen tyyliä. Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että Harjoitukset on jokseenkin vaikea, monitasoinen ja monitulkintainen teos, jossa teemoina esiintyvät nuoruuden kehittyvä seksuaalisuus, muuttuvat roolit sekä tarinan lomaan punotut vastakkainasettelut: viaton-syntinen, puhdas-likainen, tyttömäinen-hard core (hard core on kirjassa suoraan esitetty vastakohta 'tyttömäisyydelle'), lapsi-aikuinen... Jossain radikaalissa mielessä tarinan henkilöhahmojen voisi jopa kuvitella/mieltää olevan ikään kuin saman persoonan eri puolia, jotka kietoutuvat loppua kohden yhä tiiviimmin toisiinsa. Tämä tietysti on vain oma ajatukseni, mutta etenkin kirjan alkupuolella kukin hahmo tuntuu tuovan tarinaan oman tiukahkosti rajatun näkökulmansa: siinä missä opettajan kanssa suhteeseen päätyvä Victoria edustaa jotain kätkettyä, salattua ja syntistä, uhmaa tyttömäisyyden rajoja rikkova ja uhkaava Victorian koulukaveri Julia konventionaalisia näkökantoja. Vastaavaan tyyliin myös muista hahmoista on löydettävissä omat "puolensa",  mutta syvällisemmästä analyysistä ei liene suurta iloa niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet.

Myös seksuaalisuutta ja kirjassa kulkevaa pääteemaa aikuisen ja lapsen välisestä suhteesta lähestytään vastaavaan tyyliin henkilöhahmojen kautta eri näkökulmista. Alaikäiseen sekaantunut herra Saladin edustaa häpeällistä kiusaukselle periksi antamista; häneen suhtaudutaan jopa säälin sekaisin tuntein. Stanley lähestyy samaa teemaa viattomasta näkökulmasta, jossa suojaikäraja hämärtää sitä tosiasiaa, että myös sen ylittänyt voi olla tietyllä tavalla puhdas ja kokematon. Toisaalta tarinassa esiintyy myös Stanleyn isä, joka leikittelee samalla teemalla hyvinkin mustan huumorin varjolla ("Miten papilta katkaistaan siemenjohtimet - potkaistaan kuoropoikaa takaraivoon"). 

Tämän kirjan pohjalta olisi hauska tehdä laajempiakin analyyseja (kuten että: mitä kuolema edustaa tarinassa. Mikä merkitys opettajilla on, mitä he edustavat?) Koska en kuitenkaan halua pilata lukukokemusta paljastamalla liikaa tarinan kulusta, riittänee tässä kohtaa toteamus, että Harjoitukset on mielenkiintoinen, moniulotteinen kokonaisuus, joka antaa sopivasti pohdiskelun aihetta olematta kuitenkaan "liian vaikea".