Lisa Marie Bobby - Exäholisti: Kuinka pääset irti entisestä

Öö, hehe, kaverin puolesta tuli sitten luettua tämännäköinenkin kirja. No ei, vaan vakavastiottaen ajattelen, meille kaikille tekisi hyvää opiskella vähän hullaantumisen ja kiintymyksen psykologiaa sen ymmärtämiseksi, mitä omassa mielessä tapahtuu tapaamisen ja eron hetkellä. Vaikka tämä nyt olikin tällainen popularisoitu psykologiateemainen opus, niin ihan mielenkiintoisia juttuja siitä löytyi.

Lisa Marie Bobbyn Exäholisti: Kuinka pääset irti entisestä on ihan näppärä pikaopas kiintymyssuhteen muodostumisen ja rikkoutumisen psykologisista vaikutuksista. Siinä avataan evoluution ja biologian kautta syntynyttä merkitystä kiinnittyä toiseen ihmiseen ja hullaantua, ja prosessia, joka käynnistyy kun tämä muodostunut sidos katkaistaan. 

Kirjan pyrkimyksenä on epäilemättä tehdä erokäsittelystä ymmärrettävää ja inhimillistä - vaikka ympäristö saattaa toisinaan turhautua eroa vielä kuukausienkin päästä märehtivään surijaan, on siinä märehtimisessä ihan oikeastikin kyseessä esimerkiksi päihdeaddiktiosta irtautumisen kaltainen prosessi, joka ottaa aikansa. Kirjassa muun muassa viitataan hypoteesiin, jonka mukaan päihdeaddiktiot ovat mahdollisesti syntyneet ihmisen luontaisen rakastumisen tarpeen seurauksena - päihteet valtaavat samat aivojen alueet, jotka aktivoituvat rakastumisen seurauksena, aiheuttaen samankaltaisia kemiallisia reaktioita. Näin ollen myös vieroittumisprosessi on todellinen ja konkreettinen, eikä esimerkiksi pakonomaisesti eksän ympärillä pyörivissä ajatuksissa ole mitään ihmeellistä (vrt. huumevieroittautuja, jonka ajatukset pyörivät aineissa).

Kirjan loppuosa muodostuu exäholistien tarpeisiin räätälöidystä, AA-kerhoista tutuksi tulleesta 12-askeleen ohjelmasta, jossa eronnutta ohjataan työstämään tilannetta.

---

Tämä oli ihan semimielenkiintoista luettavaa. Etenkin kirjan alkuosa, jossa enemmänkin selitettiin himon ja rakastumisen prosesseja esimerkkien kautta. Osa tästä sisällöstä oli sellaista ihan mielenkiintoista yleishyödyllistä asiaa, eikä ihan ylenpalttista eroasioissa vellomista (mitä vähän pelkäsin kirjan olevan). Loppuosan 12-askeleen ohjelma sen sijaan tuntui paikoin vähän väkisin puristetulta, ja huomasin lukemisen lomassa miettiväni, että jos niitä kahtatoista askelta on vaikea keksiä, niin miksei tämä olisi voinut olla vaikkapa kymmenen askeleen ohjelma (yksi askel oli esimerkiksi päihdeaskelmia ilmeisesti mukaillen se, että ympäristöltä täytyy pyytää anteeksi. Wtf?).

Mutta siis joo, ihan luettavaa matskua. Sitä en osaa varmaksi sanoa, miten hyvin tämä toimisi esimerkiksi akuutin erokriisin keskellä, siinä vaiheessa kun on vaikea saada ruokaa kurkusta alas ja yksikin mollisävytteinen sointu saa aikaan uuden itkukohtauksen. Voi olla, että tämän lukeminen olisi parempi ajoittaa hetkeen, kun irtaantuminen on jo vähän paremmassa vauhdissa ja keskittyminen riittää opaskirjojen kahlaamiseen ja myös edes jonkinasteiseen sisäistämiseen. Omassa tilanteessani, jossa viimeisimmästäkin erosta alkaa olla jo puolisen vuotta aikaa, tämä tarjosi ihan hauskaa oheistietoa, joka kyllä myös vähän auttoi ymmärtämään, miksi se eksä saattaa edelleen putkahdella yllättäen mieleen hampaanpoiston jälkeisen hammassäryn kaltaisena haamutuntemuksena. Eli kyllä tämä siinä mielessä taisi olla ihan kannattava lukurupeama.

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Takakansi:

On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askerruttaa myös ystävyys talon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tervehtimässä.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka kuvaus englantilaisen yläluokan elämäntavasta sotienvälisenä aikana ja hovimestarin moninaisista velvollisuuksista, joihin sisältyi huolehtiminen lordin tärkeistä ulkomaisista vieraista, kuten Saksan ulkominiseristä von Ribbentropista, sekä "elämän tosiasioiden" opettaminen isännän 23-vuotiaalle kummipojalle. Silloisten ihanteiden ja perinteiden vaalijana Stevens tuntee nyt elävänsä kuin väärällä aikakaudella.

Ishiguron romaani sisältää haikean rakkaustarinan, kuvauksen ihanteiden traagisesta luhistumisesta ja oivaltavaa pohdintaa nykyihmisen velvollisuuksista muuttuvassa maailmassa.

 Booker-palkitusta Ptkän päivän illasta on tehty myös kiitelty elokuva, jossa pääosia esittävät Antony Hopkins ja Emma Thompson.

--- 

Ehdin pyöritellä Ishiguron Pitkän päivän ilta -teosta käsissäni pariinkin otteeseen kirjastossa käydessäni, mutta aluksi se jäi hyllyyn oletetun vakavamielisyytensä ja jopa raskautensa takia (niillä hetkillä tuntui, että etsin vähän toisenlaista luettavaa). Onneksi kuitenkin löysin oikeanlaisen hetken tälle tarinalle, sillä lukemisen aloitettuani huomasin pitäväni todella paljon tarinan tunnelmasta ja kerronnan tyylistä. Pitkän päivän ilta on jotenkin surumielisen kaunis ja haikea, jopa mietteliäs kertomus, joka henkii hienon englantilaisen kartanon loistoa, pinnan alla väreileviä suuria tunteita ja ensivaikutelman jälkeen paljon syvällisemmäksi osoittautuvia merkityksiä valintojen, sanojen ja tekojen taustalla. Ja ehdottomasti myös arvokkuutta. Todellakin lukemisen arvoinen, kaunis teos. 

David Goggins - Can't hurt me

Tähän väliin vähän rantatunnelmia ja motivaatiolukemista edessä häämöttävää maratonia ajatellen.

--

It can't hurt me on omaelämäkerrallinen teos David Gogginsin, amerikkalaisen ultramaratoonarin ja triathlonistin sekä Yhdysvaltain laivaston SEAL -erikoisjoukon jäsenen elämästä ja kurinalaisesta taistelusta kohti yhä suurempia haasteita ja itsensä ylittämisen hetkiä. Kirjassa kuvataan, kuinka huonoista kotioloista ponnistava Goggins opettelee yrityksen ja erehdyksen kautta kääntämään kivun, kaltoinkohtelun ja epäonnistumisen kokemuksia voimavaroiksi, onnistuen vähä vähältä työntämään fyysisen kantokykynsä rajoja kauemmas. 

Tarina seuraa Gogginsin elämää varhaisista vuosista nykyhetkeen, ja muistelmat koostuvat hyvin pitkälti äärirajoilla kamppailtujen hetkien kuvauksista ja myöhemmästä tilanteiden reflektoinnista - mitä olisi pitänyt tehdä toisin, kuinka ottaa opiksi, ja ennen kaikkea, kuinka pian epäonnistumisen jälkeen on mahdollista yrittää uudestaan. 

Reflektoinnin lisäksi kirja sisältää ihan konkreettisia ohjeita lukijalle; jokaista kappaletta seuraa haaste, jonka tarkoitus on ohjata lukijaa valjastamaan omia käyttämättömiä voimavarojaan käyttöön Gogginsin tyyliin (eli pyrkimään brutaalirehellisesti, kaunistelematta ja vailla tekosyitä kylmäpäisesti kohti tavoiteltua päämäärää ja parempaa versiota itsestä). Etenkin väsymyksen hetkellä itsensä on voitava kohdata; kivun ja uupumuksenkin keskellä on pystyttävä vastaamaan itselleen kysymykseen siitä mitä varten taistelen.

---

Pakko myöntää, It can't hurt me todellakin toimi motivaattorina ja kannustimena - nyt, juuri kirjan loppuun saateltuani, en malta odottaa, että pääsen haastamaan itseäni maratonilla. Tulen ihan satavarmasti hyödyntämään Gogginsin ajatusmalleja ja neuvoja tiukan paikan tullen - joskaan en usko olevani riittävän innostunut hyödyntämään kirjassa annettua metodia kokonaisuudessaan. Mutta intoa ja inspiraatiota Gogginsin ajatuksista ja hänen jakamistaan kokemuksista kyllä jollain synkän masokistisella tavalla saa (masokismi mainittu siksi, että kivusta ja tuskasta nauttiminen tuntuu mitä suurimmassa määrin ohjaavan Gogginsia kohti tavoitteitaan, ja sitä kohti hän viime kädessä ohjaa lukijaakin suuntaamaan).

Jospa se maraton näillä eväillä taittuisi!

Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on kertomus joutilaasta kesäpäivästä ja kolmesta nuoresta kaverista, jotka päättävät kuluttaa sen noppaa pelaten ja kaljaa juoden. Helteinen kesäpäivä etenee yllättävien päähänpistojen, surkeiden sattumusten ja satunnaisten kohtaamisten kautta kohti päätöstään - vähän siihen tyyliin kuin pussikaljotteluun varatun kesälomapäivän voisi olettaakin etenevän. Kautta tarinan tunnelma on laiskan joutilas ja humalanhuuruinen, mutta jollain käsinkosketeltavalla tavalla aidon pussikaljahenkinen. Tarina kirvoitti omiakin muistoja joidenkin vuosien takaa, ja jätti jälkeensä kesäisen tunnelman.

Pussikaljaromaani valikoitui luettavaksi vähän ehkä erikoiseesta syystä; tarvitsin viikonlopun vaellusreissulle lukemista, ja oikeastaan ainoana kriteerinä oli löytää mahdollisimman kevyt ja rinkkaan hyvin mahtuva kirja. Suoritin lähtöaamuna hyvin pikaisen kirjastoreissun, ja nappasin hyllystä suunnilleen ensimmäisen riittävän kevyeltä tuntuvan ja ei-liian-hurjalta vaikuttavan pokkarin (yksin teltassa yöpyessä mitkään jännitysteemat eivät jotenkin houkutelleet...). Muutamaa aukeamaa pidemmälle en tosin itse vaellusreissulla tarinassa edennyt, osin johtuen siitä että eräilyaika meni ihan ruuanlaittoihin, patikointiin ja leirin virittelyyn, mutta osin kyllä myöskin siksi, että kirjan kerrontatyyli alkoi jo alkumetreillä tökkiä.

Kesäisestä otteestaan huolimatta en näin jälkikäteen lähtisi kyllä kovinkaan herkästi suosittelemaan Pussikaljaromaania eteenpäin. Nimittäin, vaikka vaellusreissulta kotiuduttuani päätin, että tämähän luetaan loppuun nyt kun on kerran aloitettu, niin sain kyllä urakoida aika ankarasti päätöksessä pysyäkseni. Lukukokemukset ja mieltymykset ovat tietysti aina yksilöllisiä, mutta ainakin minä koin tarinan kerrontatyylin jotenkin hankalaksi ja yleisvaikutelman tylsäksi. Kerronta on melko kuvailevaa (mikä ei itsessään ole huono asia!), mutta samalla jotenkin rönsyistä ja siinä määrin lillukanvarsiin takeruvaa, että ainakin allekirjoittaneen mielenkiinto tuppasi lukemisen lomassa karkailemaan. Kuten hellepäivän mittaiselta pussikaljarupeamalta olettaa sopiikin, kovin paljon ei päivän aikana ehtinyt myöskään tapahtua, ja tämä teki tarinan pariin palaamisesta jotenkin nihkeää - en jäänyt missään vaiheessa kirjan syrjään laittaessani jännittämään, että mitähän seuraavalla sivulla mahtaa tapahtua. Pikemminkin unohdin, mitä olin edellisellä kerralla lukenut ja mikä vuorokaudenaika tarinassa oli meneillään. 

Ehkä tämä jonain huolettomana ja kiireettömänä kesälomapäivänä menisi. Tai joskus keskellä talvea kun on oikein kovasti kesää ikävä. Silloin, kun on tarinan henkilöiden kanssa samassa, laiskan joutilaassa mielentilassa itsekin, eikä edes odota mitään sen suurempaa tapahtuvaksi.

Dan Brown - Enkelit ja demonit

Dan Brownin Enkelit ja demonit jatkaa Da Vinci -koodista tutun symbologi Robert Langdonin vauhdikkaita seikkailuja uskonnollisten teemojen ja symboliikan parissa. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Vatikaaniin, jossa uuden paavin valintaan johtava konklaavi saa dramaattisen ja uhkaavan käänteen, kun historiallisesti tieteen ylivaltaa julistaneeksi ja kirkon mahtia kritisoineeksi Illuminati-salaseuraksi itseään nimittävä taho ryhtyy niin sanotusti heittelemään kapuloita rattaisiin. Hyvin varhaisessa vaiheessa selviää, että vaarassa ei ole ainoastaan perinteikäs paavinvalintarituaali, vaan koko Vatikaanin kohtalo.

---

Pidän Dan Brownin kirjoista. Niihin on onnistuttu hämmentämään sopiva cocktail jännitystä, historiaa, strategisia koukkuja ja yllättäviä käänteitä. Tämä on neljäs teos, jonka olen Brownilta lukenut, eivätkä odotukset petä tälläkään kertaa.  Aiemmat lukemani Brownit ovat Meteoriitti, Da Vinci -koodi sekä Alku - enkä rehellisesti sanottuna edes osaisi laittaa näitä mihinkään paremmuusjärjestykseen.

Jos nyt jotain laimeampia havaintoja pitäisi tehdä, niin Brownin tarinallinen tyyli ja rakenne alkavat tulla vähitellen tutuiksi. Tuntuu melkein, kuin näissä kaikissa teoksissa olisi noudatettu jotain samaa, ennalta määrättyä sapluunaa (mikä on kyllä siinä mielessä ihan ok, että sehän toimii). Tätä samaa kaavamaisuutta olen kyllä havainnut muidenkin kirjailijoiden kohdalla (ainakin Nesbo, Läckberg), ja onhan se tietysti se tekijä, joka tekee tietystä kirjailijasta tyyleineen "tutun". Jos siis on pitänyt noista ylle listaamistani aiemmin lukemistani Brownin teoksista, pitää kyllä hyvin, hyvin suurella todennäköisyydellä tästäkin.

Brown kuuluu itsellä niihin kirjailijoihin, joiden teoksille haluaisi oikein etsiä sopivia lukuhetkiä. Suunnittelen jo parhaillani ottavani seuraavan lukemattoman Brownin jännittäväksi mökkilukemiseksi lomalla, kun voi rauhassa ja keskeytyksettä ahmia nopetampoisen jännitysseikkailun vaikka yhdeltä istumalta. 

Miika Nousiainen - Pintaremontti

Miika Nousiaisen Pintaremontti on kevyellä, humoristisella otteella kerrottu tarina parinmuodostukseen, perheellistymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin ylipäänsäkin liittyvistä teemoista. Yhden toiveet ovat toisen haasteita ja sukupolvien välinen kuilu sekä kasvaa että pienenee tarinan edetessä, kun toiveita jälkikasvusta tai kumppanin löytymisestä (tai lesken tapauksessa löytämättä jättämisestä) asetetaan suvun voimin tietämättä koko totuutta. Mukaan mahtuu niin surkeita sattumuksia kuin häitä ja hautajaisiakin.

---

En ole aiemmin perehtynyt Nousiaisen kirjalliseen tuotantoon, mutta hänen huumorinsa on tuttua Hyvät ja huonot uutiset -televisiosarjasta (jota olen nähnyt jokusen satunnaisen jakson verran). Kirjassa viljellään paljon sitä samaa sarjasta tuttua huumoria ja tilannekomikkaa, ja oikeastaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien oli läsnä joku tuttuuden tunne. Ainakaan tämä teos ei siis tuonut esiin mitään uutta, piiloon jäänyttä kulmaa Nousiaisen huumorista tai tarinankerronnasta, vaan oli sitä "tuttua Nousiaista" - tai näin ainakin itse koin.

Kuitenkin, siitä huolimatta että tavallaan pidän Nousiaisen oivaltavasta huumorista, en voi sanoa, ettäkö tämä teos olisi jäänyt mitenkään erityisesti mieleen. Vaikka tarinan teemat olivatkin huumorikuorrutteensa takana melko kipeitä ja hahmojen tilanteet ymmärrettäviä ja samaistuttavia, jäin jostain syystä vähän kylmäksi ja ehdin pitkästyä tarinan aikana. Ehkä se johtuu juuri siitä, että kerronta eteni tragikoomisten sattumusten kautta, mutta mitään suuren suurta tunnelman tiivistymistä ja käännekohtaa ei tapahtunut. Voi myös ihan puhtaasti olla kyse siitä, että vaikka tällaiset kevyehköt humoristiset teokset voivat toimia hyvinä "välipaloina", olisin kaivannut jotain syvällisempää ja ehkä vaikealukuisempaa tai enemmän mukaansa tempaavaa teosta tähän väliin. Niin tai näin, luonnehtisin Pintaremontin tarjoavan ihan ookoon nopean ja kevyen lukukokemuksen.

Camilla Läckberg - Kivenhakkaaja

Camilla Läckbergin Kivenhakkaaja on Fjällbacka-sarjan kolmas osa, jota tituleerataan läpimurtoteokseksi.

Fjällbackassa ollaan taas mysteerin äärellä, kun läheisestä vesistöstä löytyy nuoren tytön ruumis. Aluksi tapausta epäillään hukkumiseksi, mutta pian selviää, että kyseessä on murha. Aiemmista osista tuttu Fjällbackan poliisi Patrik Hedström kollegoineen ryhtyy selvittämään tapausta samalla, kun niin ikään aiemmista osista tuttu Erica Falck pysyttelee kotirintamalla hoitamassa pariskunnan vastasyntynyttä lasta. Nykyhetken ja murhatutkinnan kanssa rinnakkain tarinassa polveilee toinenkin, 1920-luvulta lähtevä tarina rikkaaseen perheeseen syntyneestä naisesta, jonka onnettomaksi kohtaloksi koitui pakkoavioliitto köyhän kivenhakkaajan kanssa. Vähän kerrallaan historialliset tapahtumat punoutuvat nykyhetkeen, ja pienen tytön murha alkaa selvitä.

---

Olen edelleen Läckbergistä vähän ristiriitaista mieltä. Tavallaan näitä on "ihan kiva" lukea - kerronta on sujuvaa, teksti helppoa ja nopealukuista -, mutta samalla se joku helppous ehkä myös vähän tökkii. Ainakin isoina annoksina nautittuna. Ehkä kirjojen kerrontatyyli on makuuni hivenen liiankin mutkatonta, vaikka juoni rakentuukin kohtalaisen hyvin koukuttavien käänteiden kautta.

Vaikka tämän nimenomaisen osan julistetaan olevan se läpimurtoteos, joka nosti Läckbergin tunnetuksi dekkarikirjailijaksi, pidin enemmän edeltävästä osasta. Tämä on nyt ihan vaan makuasia; tyylillisesti näissä kahdessa ei ollut isoja eroja, mutta jostain syystä kirjan luettuani pidin edeltävää osaa ovelammin punottuna.

Varmaan tulen lukemaan näitä Läckbergejä tasaisin väliajoin, näitä kun löytyy nopeasti lainaksi kotikaupungissa vieraillessani ja luettavan loppuessa kesken. Sarjana Fjällbacka menee tällä kokemuspohjalta kategoriaan ihan ok luettava, voisin tarttua uuteenkin osaan ihan huvikseni ja vain koska lukeminen ehti loppua kesken, mutta en jännityksellä odota saavani seuraavan osan käsiini.