Takakansi:
Syrjäisellä Öckerön saarella kasvanut Markus Torgeby oli teini-ikäisenä hyvin lahjakas pitkänmatkanjuoksija. Kunnianhimoinen valmentaja otti nuorukaisen suojatikseen ja päätti valmentaa tämän Euroopan huipulle.
Kovat tavoitteet toivat ulkopuolisia paineita ja vaatimuksia, jotka söivät juoksemisen iloa. Samaan aikaan Markus joutui myös ottamaan vastuun MS-tautiin sairastuneesta äidistään. Sitten nuori lupaus loukkasi vakavasti jalkansa harjoitusleirillä ja joutui lopettamaan ainoan asian, joka tuotti hänelle nautintoa: juoksemisen.
20-vuotiaana Markus päätti jättää kaiken ja muuttaa yksin metsään Jämtlantiin. Mukaansa neljän vuoden mittaiseksi venyneelle erakkotaipaleelleen hän otti vain juoksemisen: se oli hänen huumeensa, joka saattoi tuhota hänet ja pelastaa hänet mutta jota ilman hän ei voinut elää.
”Pelastukseni oli se hetki, jolloin loikkasin laatikosta ja karistin pois kaiken, mikä oli mitattavissa: etäisyydet, nopeudet ja ajat. Se, mikä saa monet liikkeelle, myös estää monia.”
Juoksijan sydän on unohtumaton kirja juoksemisesta ja elämästä, jotka ovat joskus yksi ja sama asia.
---
Yllä olevan tiivistäen voisi muotoilla, että Juoksijan sydän on omaelämäkerrallinen kertomus lahjakkaan ja intohimoisen (kilpa-)juoksijan, Markus Torgebyn matkasta kilparadoilta metsään ja lopulta perheen pariin.
Melko pitkään kirjan alkuvaiheilla ajattelin, että en jotenkin pidä koko kirjasta yhtään. Kerronta tuntui jotenkin kömpelöltä - äänessä oli selvästi harrastukseensa intohimoisesti suhtautuva ja intohimonsa pohjalta kirjoittava henkilö, ei niinkään mikään suuri tarinankertoja. Nuoruusvuodet valmennuksessa ja vastuunkanto äidistä oli kuvattu jotenkin nopeatempoiseen, luetteloivaan tyyliin, josta ainakin minun oli vähän vaikea saada otetta. Lisäksi olisin ehkä juuri lukemani David Gogginsin Can't hurt me -kirjan hengessä odottanut jotain melkein paatoksellista juoksuharrastukseen motivoivaa ja intomielistä tarinankerrontaa, ja vähän ehdin jo pettyä kun kerronnassa ohitettiin juoksusuorituksen aikana nousevat tuntemukset melko nopeasti, eikä niillä "mässäilty" mitenkään.
Todellinen käänne tapahtui siinä vaiheessa, kun tarinassa siirryttiin Torgebyn metsävuosiin. Tavallaan vasta siinä vaiheessa tuntui, että kirjan kerronnallinen tyyli muuttuikin ymmärrettäväksi ja kävi yllättäen järkeen tällaisen erakkoluontoisen tarkkailijatyypin henkilöhahmon kanssa. Kuvaukset yksin itserakennetussa kodassa vietetyistä ajoista, metsästä käsin tehdyistä juoksulenkeistä ja hiljaisista ruokailuhetkistä myös jotenkin todella voimakkaasti vetosivat omaan retkeilijäpuoleeni - niitä oli kertakaikkiaan ihana lukea. Yskivän alkupätkän jälkeen imaisinkin koko tarinan loppuosan yhdessä illassa.
Vaikka en ensimmäisen neljänkymmenen sivun jälkeen olisi voinut kuvitellakaan, niin uskon nyt, että tämä kirja jää jollain ihan omalla erityisellä tavallaan mieleen juoksua, luontoa ja yksinäisyyttäkin kauniin yksinkertaisella tavalla romantisoivana teoksena. Jotenkin myös ihailen Torgebyn rohkeaa päätöstä vetäytyä metsän hiljaisuuteen kaikkien niiden ulkoa päin asetettujen velvoitteiden ja tavoitteiden (äidin sairaus, tiukka ja joustamaton valmentaja) edestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti