Risto katsoo suoraan minuun, juuri hymyilemäisillään. - Varo ettet satuta ittees, hän sanoo. - Miten niin? - Älä satuta ittees niihin leivänkulmiin, ne on terävät. Sydämeni paisuu. Odotan hetken ennen kuin syön taas. En halua rikkoa tätä hetkeä tekemällä yhtään liikettä.
Kesän alussa Tuija saa kirjeen Sailalta. Tuijan "varaäiti" Enni on huonossa kunnossa ja sisarukset ovat päättäneet järjestää hänelle 80-vuotisjuhlat. Edellisestä vierailusta on kulunut kymmenen vuotta, Ristinojalla vietetyistä nuoruuden kesistä vielä pitempään. Vaikka Saila on yhtä nauravainen kuin ennenkin ja naapurin Villen huulet kiihkeät, moni asia on muuttunut. Mummola on purettu, Enni makaa sairaalan sängyssä, Ristolle maistuu enemmän viina kuin elämä. Kun Tuija ja siskokset asettuvat saman pöydän ääreen, nostalgisen kesäparatiisin kulissit murenevat. Heinän tuoksuun ja kesäöitten kuulauteen sekoittuu tummia värejä. On annettava todellisten muistojen tulla, vaikka ne tekevät kipeää.
---
Kun haeskelin viimeksi kirjastossa käydessäni hyllyiltä Anna-Leena Härkösen tuotantoa, toivoin löytäväni Häräntappoaseen. Sen puuttuessa päädyin valitsemaan ensimmäisen kesälomalukemiselta vähänkin päällisin puolin vaikuttavan kirjan. Olen kuunnellut joskus muutaman Härkösen novellin, mutta yhden yhtä varsinaista romaania en ole lukenut.
Juhannusvieras on helppo, kevyt ja omaan makuuni hivenen pitkäveteinen tarina nuoruusmuistojen äärelle palaamisesta aikuisena. Lapsuuden kesälomaparatiisi näyttäytyy uusin silmin, kun vaikeat teemat huolettomien kesälomapäivien takana alkavat vähitellen paljastua. Tarinaa kerrotaan keskiössä esiintyvän perheen ulkopuolisen henkilön, Tuijan, kautta. Hänelle perheen sisäiset jännitteet eivät ole aiemmin näyttäytyneet, sillä lapsuuden kesälomalla ongelmat on onnistuttu lakaisemaan maton alle.
Tämä tarina oli hyvinkin nopeasti luettu, mutta en ole varma, jäikö tästä niin sanotusti kovin paljon käteen. Jälkimaku on ehkä vähän sellainen "no, tulipahan luettua". Olen ajatellut Härkösen olevan jotenkin räväkkä kirjailijana, mutta ehkä tämä ei ollut nyt sitä terävintä kärkeä. Huomasin myös vähän ehkä turhautuvani siihen - kuten olen aiemminkin muiden kirjailijoiden tuotantoa lukiessani turhautunut -, että tarinassa kuvattiin paljon alkoholin käyttöä. Ehkä tässä on joku eri aikakausien välinen kuilu nyt kyseessä, mutta nykyisestä terveysintoiluvinkkelistä katsottuna se, että koko ajan ryypiskellään tai kuvataan sitä yhden tai kahdenkin oluen juomista, on vaan jotenkin uuvuttavaa ja juomista ylikorostavaa. Siihen jotenkin pitkästyy.
Tältä pohjalta en lähtisi ehkä kovin herkästi suosittelemaan Härkösen tuotantoa eteenpäin. Pitänee lukea vaikka nyt sitten se Häräntappoase - ehkä sen jälkeen pystyn sanomaan tarkemmin, oliko tämä nyt yksittäinen ei-niin-hyvin minulle teemoiltaan sopiva tarina, vai eikö hänen tyylinsä vaan jotenkin kolahda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti