perjantai 13. elokuuta 2021

Sujata Massey - Rei Shimura ja samurain tytär


Sujata Masseyn Rei Shimura ja samurain tytär jatkaa edellisestä postauksesta tutun Rei Shimuran seikkailuja. Rei on käymässä Amerikassa vanhempiensa luona, ja osallistuu juristimiehensä työstämän joukkokanteen valmisteluihin tutustumalla kanteen osallisiin. Samalla hän työstää pienimuotoista sukututkimusta saatuaan kuulla sukunsa kytköksistä keisari Hirohitoon. Arki muuttuu salapoliisityöksi, kun yksi joukkokanteen todistajista löytyy kuolleena. Samoihin aikoihin Rein perheen kotiin murtaudutaan. Jo aiemmasta osasta tutuksi tulleeseen tyyliin Rei aloittaa omatoimisen nuuskimisensa päästäkseen syyllisen jäljille.

---

Tästä toisesta Rei Shimura -dekkarista jäi oikeastaan aika samanlaiset fiilikset kuin ensimmäisestä. Ihan mukava lukukokemus - ei ehkä mikään erityisen mieleenjäävä ja henkeäsalpaava tarina, mutta mukavaa ajanvietettä. Edelleen viittaukset japanilaiseen kulttuuriin jaksavat kiehtoa, ja siinä mielessä koen Sujata Masseyn tyylin eroavan siitä tavanomaisesta "dekkarimerestä". Toisaalta, näiden kahden osan jälkeen tuntuu, että kaipaa jo jotain toisenlaista luettavaa.

tiistai 3. elokuuta 2021

Sujata Massey - Rei Shimuna ja morsiuskimono


Nappasin kesälomalla mökkipaikkakuntani pokkarilaarista melko satunnaisotannalla "ihan vaan jotain kesälukemista". Käsiini valikoitui Sujata Masseyn Rei Shimura -kokoelmapokkari, joka koostuu kahdesta Rei Shimura -sarjan dekkarista. Vaikka nyt onkin koittanut jo paluu arkeen, ehdin lukea ensimmäisen osan vielä lomatunnelmissa.

Rei Shimura on japanilais-amerikkalainen, näiden kahden osan tapahtumahetkellä vähän vajaa kolmekymppinen, Japanissa asusteleva nainen. Vaikka kyseessä on dekkarisarja, Rei ei ole rikostutkija, vaan rikoksiin sattumuksen kautta sotkeutuva antiikkikauppias. Morsiuskimono kertoo Rein Japanista Amerikkaan suuntautuvasta työmatkasta, jonka päämääränä on toimittaa neljä arvokasta, historiallista kimonoa Japanilaisesta museosta Amerikassa pidettävään näyttelyyn. Tapahtumat saavat synkän käänteen, kun yksi kimonoista varastetaan. Pian Rei huomaa sotkeutuneensa myös murhamysteeriin.

---

Morsiuskimono ei ole ensimmäinen Rei Shimura -sarjan osa, vaan itseasiassa viides. Huolimatta siitä, ettei Rei ole minulle entuudestaan tuttu, pääsin kyllä tarinaan hyvin mukaan. Lukukokemuksen koin muutenkin varsin miellyttäväksi - mielestäni tämä on jollain piristävällä tavalla vähän vähemmän tavanomainen dekkarisarja. Voi tietysti olla, ettei otantani ole kovin laaja, mutta nuorehko nainen, japanilaisen kulttuurin vaikutteet ja amatöörimäinen ote murhamysteerin selvittämiseen olivat jotenkin mukavaa vaihtelua (no, näitä amatöörisalapoliiseja tietysti vilisee pilvin pimein dekkareissa). Tarinassa ei myöskään mässäilty kauheuksilla ja inhottavilla yksityiskohdilla vaan ennemminkin ihmissuhdeasioilla.

Ihan mukavaa luettavaa siis kaiken kaikkiaan. Toinen pokkarikokoelmaan sisältyvä osa onkin tässä parhaillaan työn alla. 

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Peter Høeg - Sinun silmiesi kautta


Peter Høegin Sinun silmiesi kautta on scifi-henkinen ja ehkä jopa jotenkin hivenen filosofinen teos, jonka kuvaamassa todellisuudessa toisen henkilön tietoisuuteen on mahdollista astua. Tarinassa päähenkilöt Peter, Lisa ja Simon ovat jo lapsena oppineet muuttamaan tapahtumien kulkua astumalla unen kautta toisen henkilön tietoisuuteen. Vaikka tiet ovat sittemmin eronneet, ohjaa kohtalo heidät vielä kerran yhteen pohtimaan tietoisuuden ja menneiden sekä tulevien tapahtumien välisiä, häilyviä rajoja, tällä kertaa mielen ja tietoisuuden visualisoivan teknologian avustuksella.

---

Olin tästä kirjasta sen teeman perusteella lähtökohtaisesti todella innoissani. Tällainen hivenen scifi-tyylinen ymmärryksen ja todellisuuden rajoja venyttävä tarina voisi olla parhaillaan jotain todella jännittävää ja omia ajatuksia herättelevää luettavaa.

Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan ole ihan varma, oliko tämä nyt ihan sitä mitä hain tai odotin saavani. Tarina oli kyllä omalla tavallaan mukaansatempaava ja kiehtova. Olisin kuitenkin jotenkin ehkä halunnut omista kiinnostuksenkohteistani käsin tämän fiktiivisen tarinan lähestyvän tietoisuuden häilyviä rajoja enemmän jotenkin teknologiapainotteisesti, niin, että tapahtumien olisi edes leikisti voinut kuvitella olevan joskus tulevaisuudessa mahdollisia. En nyt tiedä, osaanko selittää tätä sen enempää ymmärrettävästi, mutta pointtina siis, että olin vähän harmissani kun se toisen henkilön tietoisuuteen astuminen olikin mahdollista suoraan unen kautta, eikä jonkun teknologian välityksellä. Vähän ehkä ihmeellinen pettymyksen aihe, mutta jostain syystä tämä asia häiritsi minua lukemisen lomassa.

Noin niin kuin muuten kirja jätti jälkeensä ihan hyvän fiiliksen tämän minulle entuudestaan tuntemattoman kirjailijan tarinankerronnan ja tyylin suhteen. Tarina oli pohdiskeleva ja psykologinen, ja pidin siitä tarinan pohjalla olevasta filosofisesta ajatuksesta, että yksittäisten yksilöiden tietoisuuden takana on eräänlainen universaali, kollektiivinen tietoisuus, joka yhdistää yksittäiset mielet yhdeksi valtavaksi kokonaisuudeksi. Vaikka tarinassa ei muistikuvieni mukaan kovin laajamittaisesti pohdita toisen henkilön tietoisuuteen siirtymisen prosessia, niin sillä ajatuksella leikittely, että omasta mielestä voisi löytää tien universaaliin tietoisuuteen ja sitä kautta toisen henkilön mieleen, on kiehtova. Siinä mielessä kirjailijan valitsema teema niin sanotusti osui ja upposi kiinnostavuutensa suhteen.

Voisin suositella kirjaa sellaisena ihan mukavana lukukokemuksena, jossa on vähän enemmän syvyyttä kuin monessa nopealukuisessa tusinapokkarissa. Aiheesta huolimatta tarina ei ollut kerronnallisesti vaikealukuinen, eikä mihinkään tieteis- tai filosofiajargoniaan upottu tarinassa ollenkaan (mitä olisin vähän ehkä kaivannut..), eli siinä mielessä ihan kevyt ja helposti lähestyttävä kokonaisuus.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Anna-Leena Härkönen - Juhannusvieras


Takakansi Kuvaus Otavan sivulta:

Risto katsoo suoraan minuun, juuri hymyilemäisillään. - Varo ettet satuta ittees, hän sanoo. - Miten niin? - Älä satuta ittees niihin leivänkulmiin, ne on terävät. Sydämeni paisuu. Odotan hetken ennen kuin syön taas. En halua rikkoa tätä hetkeä tekemällä yhtään liikettä.

Kesän alussa Tuija saa kirjeen Sailalta. Tuijan "varaäiti" Enni on huonossa kunnossa ja sisarukset ovat päättäneet järjestää hänelle 80-vuotisjuhlat. Edellisestä vierailusta on kulunut kymmenen vuotta, Ristinojalla vietetyistä nuoruuden kesistä vielä pitempään. Vaikka Saila on yhtä nauravainen kuin ennenkin ja naapurin Villen huulet kiihkeät, moni asia on muuttunut. Mummola on purettu, Enni makaa sairaalan sängyssä, Ristolle maistuu enemmän viina kuin elämä. Kun Tuija ja siskokset asettuvat saman pöydän ääreen, nostalgisen kesäparatiisin kulissit murenevat. Heinän tuoksuun ja kesäöitten kuulauteen sekoittuu tummia värejä. On annettava todellisten muistojen tulla, vaikka ne tekevät kipeää.

---

Kun haeskelin viimeksi kirjastossa käydessäni hyllyiltä Anna-Leena Härkösen tuotantoa, toivoin löytäväni Häräntappoaseen. Sen puuttuessa päädyin valitsemaan ensimmäisen kesälomalukemiselta vähänkin päällisin puolin vaikuttavan kirjan. Olen kuunnellut joskus muutaman Härkösen novellin, mutta yhden yhtä varsinaista romaania en ole lukenut. 

Juhannusvieras on helppo, kevyt ja omaan makuuni hivenen pitkäveteinen tarina nuoruusmuistojen äärelle palaamisesta aikuisena. Lapsuuden kesälomaparatiisi näyttäytyy uusin silmin, kun vaikeat teemat huolettomien kesälomapäivien takana alkavat vähitellen paljastua. Tarinaa kerrotaan keskiössä esiintyvän perheen ulkopuolisen henkilön, Tuijan, kautta. Hänelle perheen sisäiset jännitteet eivät ole aiemmin näyttäytyneet, sillä lapsuuden kesälomalla ongelmat on onnistuttu lakaisemaan maton alle. 

Tämä tarina oli hyvinkin nopeasti luettu, mutta en ole varma, jäikö tästä niin sanotusti kovin paljon käteen. Jälkimaku on ehkä vähän sellainen "no, tulipahan luettua". Olen ajatellut Härkösen olevan jotenkin räväkkä kirjailijana, mutta ehkä tämä ei ollut nyt sitä terävintä kärkeä. Huomasin myös vähän ehkä turhautuvani siihen - kuten olen aiemminkin muiden kirjailijoiden tuotantoa lukiessani turhautunut -, että tarinassa kuvattiin paljon alkoholin käyttöä. Ehkä tässä on joku eri aikakausien välinen kuilu nyt kyseessä, mutta nykyisestä terveysintoiluvinkkelistä katsottuna se, että koko ajan ryypiskellään tai kuvataan sitä yhden tai kahdenkin oluen juomista, on vaan jotenkin uuvuttavaa ja juomista ylikorostavaa. Siihen jotenkin pitkästyy.

Tältä pohjalta en lähtisi ehkä kovin herkästi suosittelemaan Härkösen tuotantoa eteenpäin. Pitänee lukea vaikka nyt sitten se Häräntappoase - ehkä sen jälkeen pystyn sanomaan tarkemmin, oliko tämä nyt yksittäinen ei-niin-hyvin minulle teemoiltaan sopiva tarina, vai eikö hänen tyylinsä vaan jotenkin kolahda.

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Kaari Utrio - Sunneva



Kirjastossa kierrellessäni käteeni osui vahingossa Kaari Utrion Sunneva. Se oli ihan pakko ottaa lomalukemiseksi, sillä ihan jo kirjaan tarttuminen palautti mieleen parin vuoden takaisen kesän kun luin lomalla Utrion Vaskilintua. Siinä mielessä Sunneva ei kyllä tosiaankaan ollut pettymys - sama kesätunnelma pysyi vahvasti läsnä koko lukurupeaman ajan, sillä tämä Utrion ihan ensimmäisiin teoksiin kuuluva tarina on tyylillisesti ja teemoiltaan mielestäni hyvin lähellä tätä toista, paljon myöhemmin ilmestynyttä Utrion teosta. Molemmissa tarinoissa päähenkilönä on vahva, kaunis nainen, jota tarina kuljettaa pitkin historiallista maailmaa kohtalon ja sattumusten johdattelemana.

Tähän painokseen on itseasiassa mahdutettu samojen kansien sisään kaksi romaania; Sunneva Jaarlintytär (1969) sekä Sunneva keisarin kaupungissa (1970). 

Sunneva on historiallinen romaani, jonka päähenkilönä - kuten jo aiemmin mainitsinkin - esiintyy häikäisevän kaunis, nuori ja ylhäiseen sukuun kuuluva Sunneva. Tarina kuljettaa aviomiestään pakenevaa Sunnevaa pitkin nykyistä Eurooppaa, ja Sunneva päätyy sattumusten kautta todistamaan historiallisia tapahtumia, kuten Konstantinopoliin suuntautuvaa ristiretkeä. Minne Sunneva ikinä meneekin, on hänen häikäisevä kauneutensa samanaikaisesti sekä siunaus että kirous - matkan varrelle osuu sekä suojelevia ihailijoita että aggressiivisia ja väkivaltaisia Sunnevaan omistavasti suhtautuvia miehiä ja mustasukkaisia naisia. Onneksi Sunnevalla on turvanaan uskollinen orja Airikka, joka turvaa selustaa tiukimmissa paikoissa.

---

Tämän yhdistelmäpainoksen lopussa Utrio ottaa itse kantaa tähän nuoruusvuosiensa teokseen (tarinaa kirjoittaessaan Utrio on ollut vasta noin 26-vuotias!). Hän pohtii itsekin loppusanoissaan kirjan saaman kritiikin kautta Sunnevan teemoja, jotka ovat ilmestymisvuoteensa nähden melko moderneja; tarina pitää sisällään esimerkiksi vahvoja naishahmoja ja feministisiä ajatuksia, ja mahtuupa tarinan pyörteisiin myös seksuaalivähemmistön edustaja. Tarina on myös kohtalaisen väkivaltainen, ja miehet kuvataan hivenen yksioikoisesta näkökulmasta himoitsevina, väkivaltaisina ja äkkipikaisina naisiin omistavasti suhtautuvina hahmoina. Lisäksi tarinassa vilisee paljon voimakkaita, vaikutusvaltaisia ja itsenäisiä naisia. Samalla Sunneva on myös rakkaustarina.

Pidän Utrion kuvailevasta ja historiallisesta otteesta tarinoissa. Vaskilinnun ja tämän lisäksi en ole lukenut muita Utrion teoksia, mutta tulen varmasti vielä myöhemmin palaamaan hänen tuotantoonsa. Pitkän aikaa Sunnevaa lukiessani olin ihan haltioitunut tarinassa vallitsevasta Vaskilinnun kautta entuudestaan tutusta ja minulle kesää ja lomatunnelmaa henkivästä ilmapiiristä ja tunnelmasta. Sunnevan seikkailut vetivät mukaansa helposti, ja tyylillisesti teksti oli sopivan kevyttä. Jossain vaiheessa kirjan puolenvälin jälkeen kuitenkin koin, että tarina jäi vähän polkemaan paikalleen. Sitten muistin senkin, että koin saman jämähtämistunteen Vaskilinnunkin kohdalla. En muista, mikä siihen junnaamiseen oli syynä Vaskilinnussa, mutta tämän kohdalla ehkä tarina alkoi lähestyä niin vääjäämätöntä loppuaan, että matkaa olisi voinut jo vähän jouduttaa. Sunnevan kohtaamat haasteet alkoivat ehkä tuntua vähän liiankin tutuilta.

Joka tapauksessa, Sunneva oli oikein mukavaa kesälukemista näiden helteisten päivien ratoksi.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Bram Stoker - Dracula


Kesän lukulistalle valikoitui Bram Stokerin vuoden 1897 kauhuromaaniklassikko Dracula. Juoni lienee jokaiselle pääpiirteissään tuttu - joukko englantilaisia joukossaan "legendaarinen" Van Helsing pääsee kauhua kylväneen elävän kuolleen transylvanialaisen kreivi Draculan jäljille, kun Lucy-niminen nuori nainen sairastuu mystiseen vakavaan tautiin. Saman seurueen toinen jäsen, Jonathan Harker, on ollut aiemmin Draculan kanssa tekemisissä jouduttuaan vangiksi hänen linnaansa, ja kun Lontoossa alkaa tapahtua kummallisia asioita, alkavat palaset vähitellen loksahdella paikoilleen. Tajuttuaan, kuinka vaarallisen olennon kanssa ovat tekemisissä, seurueen jäsenet päättävät Van Helsingin johdolla pysäyttää Draculan hinnalla millä hyvänsä.

---

Klassikko on tietysti aina klassikko - tämänkin lukemista olen moneen kertaan suunnitellut, siitä huolimatta siitä, että tarina on tuttu.

Lukukokemuksena Dracula oli ihan mukiinmenevä. Tarina eteni sujuvaan tahtiin ja pidin kuvailevasta ja hivenen vanhahtavasta kerrontatyylistä. Tämä oli kaiketi hyvin perinteinen kauhuromaani, vaikkakaan nykyisellä televisiossa nähtyjen raakuuksien aikakaudella en kokenut tarinan olevan mitenkään hyytävän kauhea. 

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Markus Torgeby - Juoksijan sydän


Takakansi:

Syrjäisellä Öckerön saarella kasvanut Markus Torgeby oli teini-ikäisenä hyvin lahjakas pitkänmatkanjuoksija. Kunnianhimoinen valmentaja otti nuorukaisen suojatikseen ja päätti valmentaa tämän Euroopan huipulle.

Kovat tavoitteet toivat ulkopuolisia paineita ja vaatimuksia, jotka söivät juoksemisen iloa. Samaan aikaan Markus joutui myös ottamaan vastuun MS-tautiin sairastuneesta äidistään. Sitten nuori lupaus loukkasi vakavasti jalkansa harjoitusleirillä ja joutui lopettamaan ainoan asian, joka tuotti hänelle nautintoa: juoksemisen.

20-vuotiaana Markus päätti jättää kaiken ja muuttaa yksin metsään Jämtlantiin. Mukaansa neljän vuoden mittaiseksi venyneelle erakkotaipaleelleen hän otti vain juoksemisen: se oli hänen huumeensa, joka saattoi tuhota hänet ja pelastaa hänet mutta jota ilman hän ei voinut elää.

”Pelastukseni oli se hetki, jolloin loikkasin laatikosta ja karistin pois kaiken, mikä oli mitattavissa: etäisyydet, nopeudet ja ajat. Se, mikä saa monet liikkeelle, myös estää monia.”

Juoksijan sydän on unohtumaton kirja juoksemisesta ja elämästä, jotka ovat joskus yksi ja sama asia.

---

Yllä olevan tiivistäen voisi muotoilla, että Juoksijan sydän on omaelämäkerrallinen kertomus lahjakkaan ja intohimoisen (kilpa-)juoksijan, Markus Torgebyn matkasta kilparadoilta metsään ja lopulta perheen pariin. 

Melko pitkään kirjan alkuvaiheilla ajattelin, että en jotenkin pidä koko kirjasta yhtään. Kerronta tuntui jotenkin kömpelöltä - äänessä oli selvästi harrastukseensa intohimoisesti suhtautuva ja intohimonsa pohjalta kirjoittava henkilö, ei niinkään mikään suuri tarinankertoja. Nuoruusvuodet valmennuksessa ja vastuunkanto äidistä oli kuvattu jotenkin nopeatempoiseen, luetteloivaan tyyliin, josta ainakin minun oli vähän vaikea saada otetta. Lisäksi olisin ehkä juuri lukemani David Gogginsin Can't hurt me -kirjan hengessä odottanut jotain melkein paatoksellista juoksuharrastukseen motivoivaa ja intomielistä tarinankerrontaa, ja vähän ehdin jo pettyä kun kerronnassa ohitettiin juoksusuorituksen aikana nousevat tuntemukset melko nopeasti, eikä niillä "mässäilty" mitenkään. 

Todellinen käänne tapahtui siinä vaiheessa, kun tarinassa siirryttiin Torgebyn metsävuosiin. Tavallaan vasta siinä vaiheessa tuntui, että kirjan kerronnallinen tyyli muuttuikin ymmärrettäväksi ja kävi yllättäen järkeen tällaisen erakkoluontoisen tarkkailijatyypin henkilöhahmon kanssa. Kuvaukset yksin itserakennetussa kodassa vietetyistä ajoista, metsästä käsin tehdyistä juoksulenkeistä ja hiljaisista ruokailuhetkistä myös jotenkin todella voimakkaasti vetosivat omaan retkeilijäpuoleeni - niitä oli kertakaikkiaan ihana lukea. Yskivän alkupätkän jälkeen imaisinkin koko tarinan loppuosan yhdessä illassa. 

Vaikka en ensimmäisen neljänkymmenen sivun jälkeen olisi voinut kuvitellakaan, niin uskon nyt, että tämä kirja jää jollain ihan omalla erityisellä tavallaan mieleen juoksua, luontoa ja yksinäisyyttäkin kauniin yksinkertaisella tavalla romantisoivana teoksena. Jotenkin myös ihailen Torgebyn rohkeaa päätöstä vetäytyä metsän hiljaisuuteen kaikkien niiden ulkoa päin asetettujen velvoitteiden ja tavoitteiden (äidin sairaus, tiukka ja joustamaton valmentaja) edestä.